VII VALKEASAARI
1. AIKA VALKEASAARESSA ENNEN SUURHYÖKKÄYSTÄ
Valkeasaaren asemat kuuluivat Leningradin uloimpaa teräsrenkaaseen. Ne olivat erittäin epäedulliset: maasto kohosi loivasti itää ja etelää kohti ja asemat olivat kuin lautasella vihollisen edessä. Pesäkkeet ja juoksuhaudat olivat rappeutuneet; yhteydet selustaan olivat huonot, oli vain muutamia matalia yhdyshautoja, joita vihollinen voi suoraan tähystää. Alue oli myös Kronstadtin suurien tykkien kantaman päässä.
Kun joukot saapuivat Valkeasaaren asemiin ja totesivat tilanteen, ne ihmettelivät, kuinka näin oli päässyt tapahtumaan ja mitä nyt pitäisi tehdä? Kanttiini ja rykmentin sekä pataljoonien komentopaikat olivat hyvässä kunnossa. Nämä olivat n. 3 km päässä etulinjasta. Miehistön korsut olivat kunnolliset. Mutta asemat?
Rykmentin ja pataljoonien johto kiinnitti huomionsa asemien puutteellisuuteen. Heti ryhdyttiin päättäväisesti toimenpiteisiin niiden parantamiseksi. Tukikohtien väliset roudan runtelemat taisteluhaudat avattiin viipymättä. Taakse perustettiin rakennus- toimikuntia, jotka heti alkoivat valmistella edessä tarvittavien korsujen ja pesäkkeiden kehikoita. Keväisen yön hämärä aika on lyhyt ja sen mittainen oli edessä myös työskentelyaika. Valoisalla ei voinut rakentaa, siitä piti vihollinen huolen.
Samaan aikaan kuultiin ja nähtiin, miten vihollisen puolella valmistauduttiin. Siellä kaivettiin rynnäkköhautoja kohti suomalaisten asemia. Lopulta ne olivat jo 100 200 m päässä, maa vietiin säkeissä taakse ja ilmaverkko suojasi näkyvyyden Tykistö ampui tarkistusammuntoja ruutuihin sekä tuhosi korsuja järjestelmällisesti. Tähystyspalloja nousi taivaalle. Kuultiin panssareiden telaketjujen kolinaa ja lentokoneet tekivät tähystyslentoja. Toimeliaisuus oli suuri ja siitä pääteltiin, että jotain suurta oli tekeillä, mutta omalla puolella nukuttiin Ruususen unta
Pari viikkoa oli ehditty olla asemissa ja paikat alkoivat olla tuttuja. Etulinjan miehillä oli selvä käsitys siitä, miten asemat kulkivat. Myös reservissä ollut III Pataljoona oli perehtynyt alueeseen suorittaessaan kenttävarustelutöitä.
I [kuva ei saatavilla]Pataljoona miehitti ns. etelälohkon. Sen asemat alkoivat Aleksandrovkan kyläaukeaman pohjoislaidalta ja ulottuivat lähelle Pietarin tietä. Kärjestä kääntyi taisteluhauta Suu tukikohdan kautta koilliseen Vinkkelin lohkolle. Siitä alkaa II Pataljoonan taisteluhautaosuus. Sen etäisin tukikohta Siipi sulki Pietarin - Viipurin tien. Siitä pohjoiseen olivat seuraavat tukikohdat Kaari, Kärsä, Honka, Lehti, Rumpu, Nipukka ja Linja, johon päättyi JR 1:n lohko. Kun yksi Pataljoona oli aina reservissä, oli nyt vuorossa III eli Paavon Pataljoona.
Asemien kunnostustyöt jatkuivat täydellä vauhdilla. Kaivettiin yhteyshautoja, taaempana asemia ja panssariesteleikkauksia. Syksyyn mennessä olisi kaikki saatava kuntoon. Siinä oli tavoite , päämäärä.
Oli tultu jo kesäkuun puolelle. 6.6. kuultiin radiosta tiedot liittoutuneiden maihinnoususta Ranskan rannikolle ja suurtaistelujen alkamisesta siellä. Mutta itärintamalla oli vielä hiljaista.
Tähystyshavainnot kertoivat kuitenkin liikenteen kasvaneen Leningradista rintamalinjoja kohti; moottorien surina ja telaketjujen kalina siirtyi aivan etumaastoon ; vartiomiehet totesivat suomalaisten asemia tähyileviä upseereita liikkuvan yksitellen ja ryhmissä vihollisen taisteluhaudoissa ja niiden takana olevilla kukkuloilla; tykistö ja kranaatinheittimet ampuivat tulisuunnitelmien tarkistusammuntaa ja uusia tähystyslavoja ilmestyi sähköpylväisiin.
Kaikista havainnoista ilmoitettiin viipymättä ylöspäin pataljoonaa ja rykmenttiin, sillä kaikki merkit viittasivat siihen, että suuri yleishyökkäys olisi tulossa. Pataljoonat saivat toiminta käskynsä, tykistön ja kranaatinheitinten uudet sulut vahvistettiin, samoin pst-tykkien ja rykmentin tykkien osuus niissä, jotta saataisiin tuliverho mahdollisimman leveälle alalle asemien suuntaan. Kaikille taaempana oleville ksiköille annettiin myös toimintasuunnitelma ja vielä saman iltana 8.6. oli koko Valkeasaaren lohko valmis toimimaan käskyn mukaan. Kesäkuun 9:n päivän vastainen yö oli luonnottoman hiljainen, ei kuulunut telaketjujen kolinaa eikä moottorien surinaa, ei kaivettu taisteluhautoja, kaikki tuntui vain odottava.
2. VALKEASAAREN SUURHYÖKKÄYS
PERJANTAI 9.6.1944
Kun hyökkäys alkoi 9.kesäkuuta aamulla, se oli ennen näkemätön ja kokematon. Kenttätykistö, Kronstadin kiinteät patterit, laivastontykistö ja lentokoneet: maa- taistelukoneet ja pommittajat kaikki nämä tulittivat aaltoina yllättyneitä joukkoja. Sotahistorioitsijat ovat todenneet, että Valkeasaaressa oli suurempi tulivoima kuin Stalingradissa ja Berliinissä.
Yhdeksännen päivän aamuna miehet valmistautuivat aamusaikalle, kun ensimmäiset uhkaavat äänet kuuluivat yhä lähempää. Pommikoneet olivat heti asemien päällä, ja uusia koneita näkyi katkeamattomana virtana seuraavan perässä. Silmä erotti kärjessä lentäneiden koneiden pommiluukkujen aukeavan oudosti kurahtaen, suhina kävi yhä voimakkaammaksi ja sitten pommiräjähdykset täyttivät taukoamattomana jyminänä tienoon. Maa tuntui keinuvan alla, pommit osuivat esteisiin, hautoihin, pesäkkeisiin ja yhä uudet pommittaja-aallot lensivät linjojen yli. Koneet lensivät aluksi muodostelmissa, joihin kuului arviolta 30 konetta ja 40 maataistelu- konetta tai hävittäjää. Muodostelmat olivat yhä suurempia ja yhdellä kertaa voitiin laskea jo toistasataa konetta lentävän Valkeasaaren yllä. Tätä jatkui n. tunnin ajan ja pommitus kohdistui koko alueeseen: etulinjaan, reservin sijoituspaikkoihin, esikuntiin ja huoltoon.
Kun ilmapommitus alkoi osoittaa laantumisen merkkejä kellon lähetessä seitsemää, tuntui kuin itäinen taivaanranta olisi revennyt ja tykistön rumputuli peitti Valkeasaaren alueen. Oli mahdotonta erottaa yksityisiä räjähdyksiä, vain valtava yhtenäinen pauhu täytti ilman. Jälleen uusi keskitysryöppy pyyhki lakeuden yli, jonka yllä leijui koko ajan hietapilvi tehden tähystyksen ja tähtäyksen mahdottomaksi.
Käsiaseiden vaimea rapina paljasti pian, että kolmas aalto ihmismassan hyökkäys työntyi kohti asemia. Joukkueen kokoinen vihollisosasto yritti vallata Siipitukikohdan ja pääsikin sen edustalle. Puolta tuntia myöhemmin sukelsi hietapilvestä saman suuruinen iskuosasto. Se eteni syöksyen esteille saakka, josta se käsiasein ja suurin tappioin karkotettiin. Mutta yhä uusia hyökkäysaaltoja työntyi kohti asemia sortuen kuitenkin jo edetessään tykistön keskitykseen ja kranaatinheittimien tuleen. Harvat läpi päässeet sortuivat esteillä käsiaseiden tulitukseen.
Taisteluhaudat sortuivat , pölypilvet sakenivat ja käsiaseet kitkaantuivat toinen toisensa jälkeen käyttökelvottomiksi hiekkajyvästen tunkeutuessa liikkuvien osien väliin. Moni tukikohta oli eristettynä. haavoittuneiden poiskuljetus oli mahdotonta päiväsaikaan. Kärki-tukikohdan miehitys oli kärsinyt tuntuvia tappioita, vain puolet joukkueesta oli taistelukykyisiä. Mutta ensimmäinen hyökkäys oli torjuttu ja se oli pääasia, toteaa Erkkilä. Tykistötuli laantui ja viipymättä alettiin korjata vaurioita. Rikkoutuneen konekiväärin paikalle saatiin uusia ja Kärki sai lisää miehiä reservinä olevasta 1. Komppaniasta.
Mutta klo 9 jälkeen tykistötuli voimistui ja itäiseltä taivaalta lensi sadan lentokoneen muodostelma kohti asemia. Maa keinui jälleen puolustajien alla ja hiekkapilvet nousivat etumaaston ylle. Hyökkäys sortui kuitenkin siinä vaiheessa jälleen oman tykistön ja krh: n sulkutuleen ja niin hyökkääjät vetäytyivät takaisin.
Klo 16.45 alkoi ruudin ja teräksen helvetti jälleen ja vielä hirvittävämpänä kuin aamulla. Pommit iskivät ensin pesäkkeisiin, korsuihin, taisteluhautoihin, heitin asemiin ja takamaastoon. Torjuntaverkko harveni harvenemistaan. Konekivääripesäke toisensa jälkeen vaikeni täysosumasta ja jätteitten lennellessä riekaleina ympäristöön. Avunpyynnöt ja vaikerrus kuuluivat aina välillä, mutta haavoittuneita oli vaikea kuljettaa päiväsaikaan turvaan ennen yön hämärtymistä. Mutta asemat pitivät yhä; vielä toimi joku konepistooli ja hyökkääjä lyötiin takaisin.
Kun keskitystä oli jatkunut parikymmentä minuuttia, pölypilven seasta erottui 7 panssarivaunua, jotka hyökkäsivät Siipeä ja Vinkkeliä kohti jalkaväen seuraamina.
Osa vaunuista ajoi pitkin Pohjatukikohtaan johtavaa syvännettä, mutta siellä oli vielä miehiä asemissa. Korp. Eskolan pst-.kivääri tuhoaa vaunuista kaksi ja saman kohtalon saavat ne kolme, jotka kääntyivät pohjoislohkolle, jossa alik. Sallinen ja
stm. Hämäläinen ne ampuvat. Yksi vaunuista jäi liikuntakyvyttömänä paikoilleen
saatuaan osuman Suu-tukikohdassa olleesta pst.tykistä.
Pohjoislohkolla hyökkäys saatiin torjutuksi, mutta Välissä ja Reunassa vihollinen pääsi pureutumaan asemiin. Haudoista oli jäljellä vain lyhyitä pätkiä, joissa miehet sitkeästi pitivät puoliaan, vaikka johtaminen oli käynyt mahdottomaksi, sillä suurin osa upseereista oli kaatunut tai haavoittunut.
Tilanteesta oli vaikea saada yleiskuvaa, sillä pölypilvi esti näkyvyyden ja sai eristetyt miehet tuntemaan yhä kasvavaa yksinäisyyttä ja avuttomuutta. Siitä huolimatta tehtiin vastaiskuja, kun saatiin reservijoukkoja avuksi ja jonkinlainen selvyys tilanteeseen.
Ensimmäisen vastahyökkäyksen pysähdyttyä tehtiin vielä uusi yritys klo 22.30. Mutta se ei kaikilta osin onnistunut ja joka suunnalta vihollisen ympäröimän osaston voimat eivät enää riittäneet takaisin vallatun alueen hallussapitämiseen. Kun vielä yhteydet taakse katkesivat, osaston oli vetäydyttävä takaisin lähtöasemiin.
Vihollisen kranaattisade jatkui kaiken aikaa, mutta oman tykistömme ammusvarastot alkoivat ehtyä. Vyörytykseen ei saatu enää tukea. Niin tunnit kuluivat. Keskiyön hetki sivuutettiin ja jonkin aikaa oli hiljaista. Silloin aseita puhdistettiin ammustäydennystä saatiin ja kaivauduttiin väliaikaiseen puolustukseen.
Ensimmäinen suurhyökkäyksen päivä oli ohi. Tämä on Erkki Erkkilän kuvaus sen päivän tapahtumista Valkeasaaren lohkolla, jota puolustivat I/JR1 ja II/JR 1. III/JR oli reservissä Öljymäellä.
PERJANTAIN JA LAUANTAIN VASTAINEN YÖ 9.-10.1944
I Pataljoonan komentaja H. Andersson ilmoitti yöllä rykmentin esikuntaan, että hänellä on jäljellä vain yksi kolmasosa miehistä. Hän pyysi saada vaihtaa vajaalukuisen ja epäjärjestykseen joutuneen Pataljoonansa taakse sekä pyysi reservi- joukkoja avuksi. Mutta Viljasen yrittäessä soittaa Armeijakuntaan hänelle vastattiin, ettei Armeijakunnan esikuntaa voi häiritä yöllä.
Viljasen toinenkin yritys pelastaa tilannetta kariutui. Hän lähetti miehen kuorma-autolla Perkjärven varikolle hakemaan ammustäydennystä, Mutta hakijan matka katkesi divisioonan toimintarajalla siihen, ettei miehellä ollut ajolupaa.
Viljanen sai kuitenkin divisioonan esikunnasta klo 1.30 käskyn puhdistaa hyökkääjät menetetyltä alueelta. Vastahyökkäystä yritettiin viimeisen kerran 2.50
Tarkoitus oli vallata ns. Mottorin mutka ja tässä iskussa oli mukana luutnantti Olli Kivisen joukkue majuri Tammiston III Pataljoonasta. (Paavon joukkue) Mutta yritys ei enää onnistunut, vaan kanjoni jäi hyökkääjien haltuun.
Yöllä saatiin kuitenkin ruokaa. Mutta Mottori ja Suomenlahden rannalla ollut Sormenkärki-tukikohta olivat nyt vihollisen hallussa. Suurin osa raskaasta kalustosta oli menetetty, taisteluhaudat olivat romahtaneet ja tulen- paikoista ei ollut enää mitään jäljellä. Ampumatarvikkeet olivat vähissä, viimeisetkin reservit oli sidottu etulinjaan eikä apuvoimia luvattu yön aikana
LAUANTAI 10.6.
Klo 5 alkoi vihollisen tulivalmistelu: 3000 tykkiä ja kranaatinheitintä ampui keskeytyksettä 2tuntia 20 minuuttia Maa myrskysi, kranaattivyöry liikkui viiden kilometrin pituisena laineena etulinjasta selustan ja takaisin. Maasta nousi kymmeniin metreihin kohoava kaikkialla vellova savuhiekka. Oli pysyvä hämärä.
Etulinjan viimeisetkin esteet, korsut ja taisteluhaudat sortuivat. Räjähdysaalloissa kuuroutuneita miehiä hautautui elävinä ja kuolleina. Tykistön tulivalmistelua seurasi puolituntia kestävä ilmahyökkäys 170 pommi- ja maataistelukoneen voimalla.
Klo 7 lähti liikkeelle venäläisten iskuporras. Panssarit tulivat kolmessa avorivissä 50 m:n välein. Jalkaväki liikkui niiden suojaa etsien humalassa huutaen uraata.. Painopiste oli Kivitien pohjoispuolella. Venäläiset työntyivät Kärsä- ja Honka tuki-kohtien välistä Kivitien pohjoispuolitse puolustusasemaan. Tukikohdat Lehto ja Kaari menetettiin. Vajaassa puolessa tunnissa hyökkääjä oli saanut kilometrin levyisellä otteella kiinni II Pataljoonan oikean siiven ja keskustan tulikohdista
Yhteys I Pataljoonaan katkesi 7.30 ja II Pataljoona ilmoitti vihollisen olevan asemissa. Klo 8 pataljoonan komentaja ilmoitti vetäytyvänsä.
II Pataljoonan komentopaikka oli Pastorinjoella n. kilometrin päässä etulinjasta. Panssarit murtautuivat tukikohdan läpi yhdeksän maissa. Pataljoona vetäytyi hajanaisesti Suontaan ja sähkölinjan kautta Mainilaan ja Mustapohjaan. Jälkijoukot ohittivat Suontaan klo 8.30. Samassa hyökkääjä oli jo Suontaan tykkipatterin asemissa. Hyökkääjän kärki jatkoi etenemistään Pastorinjoelta kohti Öljymäkeä, Rykmentin komentopaikkaa.
Ensimmäisen aallon panssarien jatkaessa matkaansa syvällä suomalaisten selustassa toinen aalto lähti liikkeelle klo 7.45. Kun panssarit pääsivät kivitielle, niiden eteneminen nopeutui. Tien miinoittaminen oli jäänyt kesken. Miinat olivat tienvarsilla, mutta niitä ei oltu ehditty asettaa paikoilleen.
Kivitien suunnassa olleet 7. (Paavon) ja 6. komppania irtautuivat asemistaan välttääkseen saarrostuksen. Suomalaiset perääntyivät venäläisten seassa. Kun he eivät ampuneet eivät venäläisetkään ja niin mentiin pohjoista kohti. Hajaantuneet joukot harhailivat , miehistä muodostettiin erikoisia ryhmiä perääntymisen jatkuessa. Rajajoessa oli monin paikoin vettä leukaan asti ja joitakin sillantapaisia lankkusiltoja oli siellä täällä, mutta yli vain piti päästä.
Kivitien eteläpuolella I Pataljoonan puolustus pirstoutui. Asemat hajosivat, esteet ja ampumatarvikkeet tuhoutuivat. Yhteyden pito lähimpään taisteluosastoon kävi mahdottomaksi, käskyt eivät kulkeneet, suurin osa päällystöstä oli kaatunut tai haavoittunut. Tilanteesta oli seurauksena , että joukot alkoivat paeta.
Mannerheim sai ennen klo 9 lauantaiaamuna 10.6. tiedon läpimurrosta ja hän käski Itä-Karjalassa olleen 4. divisioonan ja 3. prikaatin sekä Ahvenanmaalla olleen Jääkäripataljoonan siirtymään Kannakselle, ilmavoimia vahvistettiin ja IV armeijakunnan käskettiin suunnitella vastahyökkäystä.
JR 1:n tappiot 9.-10.6. 1944 olivat 108 kaatunutta, 271 haavoittunutta ja kadonneita 446 joista arvioitiin kaatuneiksi 300 ja n. 50 jäi vangiksi.
3. VETÄYTYMINEN TAISTELLEN JA MARSSIEN KIVISILTAAN
JR 1 ryhdyttiin kokoamaan lauantai-iltana Lintulassa ja se majoitettiin Polviselän maastoon. Telttoja ei ollut, nuotioilla tiheässä kuusikossa istui puhumattomia miehiä.
Varhain seuraavan aamuna oltiin jo marssilla pohjoista kohti pitkin Kivennavan harjanteita kulkevaa teitä. Kuukauttakaan ei ollut kulunut siitä, kun marssittiin toiseen suuntaan samoja teitä Valkeasaareen. Parijonot kulkivat tein vieriä ja kääntyivät länteen Tavoitteena oli Onkamojärven maasto. Pitkiä eivät rivistöt olleet, sillä komppaniat olivat huvenneet. Monta oli jäänyt matkasta ja toveri etsi turhaan tuttuja kasvoja.
III Pataljoonan päällikkö majuri Veikko Tammisto oli kaatunut /kadonnut ja hänen paikalleen tuli majuri Pekkarinen. Hän oli ollut talvella muutaman kuukauden Pataljoonan komentajana ja oli siten tuttu mies.
Marssi jatkui ja taakse jäi Kivennavan kirkonristi. Keskipäivän aikaan levähdettiin
Illan hämärtyessä oli ostettava reppu jälleen hartioille ja nyt oli matkan päämäärä Uudellakirkolla, jossa JR oli määrätty majoittumaan Kirkkojärvi - Halolanjärvi- kannakselle. Lyhyet levähdykset helpottavat marssijoita, mutta valvotut yöt tahtovat painaa silmäluomia kiinni ja jalat hiertyvät verille. Mutta tietä riittää. Se laskeutuu alas Kanneljärven rantaan, nousee ylös Kirkonmäelle ja jatkuu rautatien yli kohti länttä.
Komppaniat olivat marssineet toista vuorokautta ja yli kuusikymmentä km oli matkaa takana päin. Kun saavuttiin Maantiejärven maastoon kääntyivät komppaniat toinen toisensa jälkeen tieltä metsään ja leiriytyivät. Keskiyöhön mennessä olivat kaikki Pataljoonat ja erillisyksiköt saapuneet leiriytymisalueelle. Pian olivat teltat pystyssä ja vain vartiomies kuuli äänet, jotka etelästä kantautuivat ja kertoivat suurtaistelun yhä jatkuvan.
Nyt haluttiin saada yksikkö mahdollisimman pian jälleen taistelukuntoiseksi. Upseeri- ja miehistötappiot eivät olleet käden käänteessä korvattavissa. Moni yksikkö oli kahden vuorokauden aikana menettänyt parhaimmat taistelijansa ja vaikka täydennystä saataisiinkin, ei kuitenkaan tarpeeksi ja niin ote ei ollut enää entinen. Raskas kalusto oli jäänyt melkein kokonaisuudessaan Valkeasaareen; se oli taistelun kuluessa ruhjoutunut käyttökelvottomaksi. Henkilökohtaiset varusteet olivat myös puutteelliset. Vaatteet olivat likaantuneet ja repeilleet tykistötulen ja pommitusten mylläkässä.
Ensimmäiset varuskuormat ja asetäydennystä saatiin ennen pitkää menetettyjen tilalle.
Puna-armeijan10.6..1944saavuttamaa läpimurtoa ei oltu tällä välin saatu rajoitetuksi. Yhä uusia alueita joutui vihollisen haltuun. Pitkän aikaa ei jäänyt Rykmentin täydentämiseen ja huoltamiseen. Kolmisenkymmentä panssarivaunua oli murtautunut läpi VT-linjan Vammeljärven eteläpäässä Lempiälän maastossa. JR 1 hälytettiin ja I/JR 1 sai taistelutehtävän: 14.6. oli marssittava Maantiejärveltä maastoon takaisin. 15.6. aamulla oli pataljoona jo asettunut puolustukseen Vammeljokilinjalle linjalle. Rykmentin II ja III Pataljoona marssivat Vammeljärven, Rieskjärven ja Halolanjärven kannakselle ns. Järvikannakselle. Sääkään ei suosinut sotureita, vaan kaiken aikaa satoi, kun osastot suuntasivat uudelle lohkolle.
Komppanian vahvuinen vihollisosasto eteni välittömästi päätien suunnassa, mutta syöksyi suoraan konekiväärien suihkuihin. Toiminta vilkastui pitkin linjaa, oikealla II/JR 1 lohkolla saatiin tulikosketus klo 19. Venäläiset yrittivät hyökkäystä, joka kuitenkin torjuttiin. Sateinen yö antoi muutamia tunteja lepoon ilman toimintaa, mutta vastakkaiselta puolelta kuului ääniä, jotka kertoivat lisää joukkoja olevan tulossa kaiken aikaa. Tien suunnasta kuului jo telaketjujen kolinaa illan hämärtyessä Klim-panssarivaunujen jyhkeitä hahmoja sukelsi näköpiiriin. Vaunuja tuli kaiken aikaa lisää. Etumainen ajoi miinaan ja syttyi palamaan, seuraavan ampui Pst-tykki. Mutta niitä tuli isää ja lisää; tien suunnassa niitä oli jo toistakymmentä
Kolme vaunua yritti kiertää vasemmalle 8. Komppanian lohkolle, mutta juuttuivat suohon. 7. Komppanian (Paavo) edessä oli neljä vaunua, ne ajoivat kiviesteelle
ja ampuivat siitä suomalaisten asemia tykeillä n. parinsadan metrin päästä.. Lisää Klimejä tuli metsän reunaan ja niiden turvin yritti vihollinen hyökkäillä joukkueen vahvuisin voimin pitkin lohkoa. Joka kohdassa ne lyötiin kuitenkin takaisin. Komppanian vahvuinen vihollisosasto oli päässyt 10.Komppanian selustaan. Heidät saatiin kuitenkin työnnettyä yhä ahtaammalle mäkeen, rengas kiristyi ja kun taistelu lopulta hiljenee, on kentällä satakunta kaatunutta vihollista
Rykmentin elintila kuroutui kuitenkin kaiken aikaa pienemmäksi ja pienemmäksi, mutta kaikki hyökkäykset torjuttiin. Iltapäivällä aloitti vihollinen yllättäen rajun keskityksen tien suuntaan III Pataljoonan lohkolle. Tuliryöppy toisensa jälkeen iski asemiin. Tilanne kehittyi niin vakavaksi, että rykmentin komentaja antoi käskyn ensin II Pataljoonalle vetäytyä suunnitelman mukaan. Vähän sen jälkeen alkoi koko lohkon irtautuminen ja peräytyminen Kaukjärven, Halilanjärven kannakselle, joka oli määrätty seuraavaksi puolustusasemaksi. Iltahämärissä saapui Pekkarisen (Paavon) pataljoona, joka oli kaiken aikaa taistellut vetäytyessään; se leiriytyi Anterolan kylän pohjoispuoliseen metsikköön.
Ensimmäisen Pataljoonan 1. ja 3. ja 4. Komppania eivät enää päässeet suoraan kokoontumispaikalle, vaan niiden oli jatkettava perääntymistä koko ajan kiivaasti taistellen Perkjärven suuntaan, josta ne vasta 17.6.44 pääsivät Kaukjärven-Sommeen tielle ja kokoontuivat kylän eteläiseen laitaan.
18.6.44 rykmentti sai vetäytymiskäskyn. Komppanioiden parhaillaan irtautuessa syöksyi Kallion kylän talojen takaa kuusi panssaria kannet täynnä sotilaita kuorma-autojen seuraamina ja ne ajoivat asemiemme kautta pohjoiseen johtavaa tietä.
Kun panssaritorjunta-aseet puuttuivat täydellisesti, ammuttiin vain kansilla istuvat sotilaat, mutta vyöry jatkui vastustamattomasti pitkin tietä rykmentin peräkkäisten viivytyslinjojen läpi. Rykmentti ei enää voinut perääntyä tietä pitkin vaan sen täytyi vetäytyä metsien kautta. Kuormaston hädin tuskin pelastuessa Työppölän ja Summan kylien suuntaan.
Seuraavat päivät olivat yhtämittaista marssia. Kilometrimäärät suota ja kymmeniä kilometrejä maantietä, yöpyminen Metsäkylässä, seuraavana iltana Satulakankaalla, jossa levättiin yön aika ja sitten taas eteenpäin marssien kierrettiin Viipuri;
Lavolan kylässä päästiin Suomenveden pohjan yli ponttoonisiltaa pitkin. Siellä pataljoonat kääntyivät omille alueilleen ja mielissä kangasteli muutaman vuoro- kauden lepo, mutta toisin kävi. Vihollinen oli vallannut Viipurin ja pyrki saamaan hyökkäystä aikaan kohti länttä.
I/JR 1 siirrettiin kuorma-autoilla Kivisillan maastoon sulkemaan vihollisen ylitysyritykset. ER.P.20 tuli tien itäpuolelle ja niin oltiin valmiina torjumaan 22.6.44 vihollisen tykistökeskityksen jälkeen aloittama hyökkäys, ja jo rantaan pureutuneet vihollissotilaat saatiin heitetyksi takaisin ja enemmät yritykset raukenivat siihen.
Pian rykmentti siirrettiin Hovinmaalle ja edessä oli rykmentin komentajan vaihdos,
Everstiluutnantti Tauno Viljanen siirtyi toisiin tehtäviin ja hänen paikalleen astui everstiluutnantti K. Lyly. Hänen johdollaan JR1 otti vastaan asemat Viipurinlahdella. 30.6.44.
Rykmentin komentaja myös vaihtui. Jussi Sihvon paikalle tuli eversti Kai Savonjousi. Neuvostoliiton 59. armeija pyrki valtaamaan sillanpääaseman Viipurinlahden länsi puolelta kahden divisioonan ylikuljetusta varten. Ne torjuttiin muualla kovien taistelujen jälkeen. Lammassaareen venäläiset pääsivät pureutumaan.122. saksalainen divisioona otti nyt rintamavastuun ja vapautti 10.divisioonan ja ratsuväkiprikaatin reserviksi. Neuvostojoukot yrittivät vielä 9.7. maihinnousua mutta saksalaiset löivät ne kaikkialla takaisin.
4. AIMO MARTIKAISEN JA PAAVON KERTOMAA
Murtuman tapahduttua osa joukosta lähti Aleksandrovskan kirkon takana olevan suon yli Öljymäkeä kohti. Tällä matkalla luutn. O. Kivinen menetti saappaansa ja joutui sukkasillaan perääntymään piikkilankalinjojen yli.
Aimo ja Paavo sekä heidän ryhmänsä lähti perääntymään kivitien yli, missä tankit jo pyyhkivät tykeillään. Tavoitteena oli komppanian komentopaikka Öljymäellä; siellä olivat myös pataljoonan ja rykmentin komentopaikat.
Siellä he näkivät viimeisen kerran majuri V. Tammiston, joka lähti pastorin ja toisen upseerin kanssa tiedustelemaan II pataljoonan alueelle Ami huusi heidän peräänsä: Älkää menkö sinne, siellä ovat jo ryssät menneet läpi. Mutta herrat eivät uskoneet. Ja ajoivat surman suuhun. Majuri Tammisto kaatui, mutta pastori ja toinen upseeri pääsivät palaamaan omien puolelle.
Näytti siltä, että Paavon sekalainen ryhmä joutuisi mottiin. Heidän täytyi vain irtautua asemista ja lähteä kohti Koti-Suomea. Ensin oli tavoitteena Mainilan mäki.
Öljymäellä joukko tapasi everstiluutnantti T. Viljasen, rykmentin komentajan, joka kertoi, ettei hän saa mitään yhteyksiä taakse päin joten hänen on itse mennä ottamaan selvää tilanteesta. Samalla hän määräsi paikalla olleen kapteeni Raasteen III Pataljoonan komentajaksi. Mutta Raaste oli haavoittunut käteen ja hänen piti mennä vertavuotavana sairasautoon. Ja niin Pataljoonalla ei ollut komentajaa eikä Komppanioiden päälliköistä ja ryhmän johtajistakaan ollut pitkään aikaan tietoa. Jos ei ollut joukolla johtajaa ei se saanut ammus- eikä ruokatäydennystä. Vaikea tilanne käydä taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan.
Paikalla oli suomalaisilta jääneitä tykkejä, jolla he olivat ampuneet suorasuun- tauksella putkesta katsoen vastaista kukkulaa. Tykit olivat jääneet, kun ei ollut kuljetuskalustoa ja niin Paavon porukka päätti tuhota ne, etteivät ne oli jääneet vihollisen haltuun.
Perääntyminen jatkui kohti Rajajokea, jonka he ylittivät kahlaten ja siltaa pitkin. Martikainen yritti räjäyttää Rajajoen siltaa. Vaikka panokset olivat valmiina, ei tuuma onnistunut. Jalkaväen miehet eivät olleet saaneet pioneeriopetusta.
Järvikannaksella. Vammeljärvi-Rieskjärvi-Halolanjärvi saatiin joukot sen verran kokoon, että voitiin ryhtyä puolustukseen. Siinä viivytettiin hyökkääjää päivä tai pari. Ryssä huusi uraata ja jalkaväki hyökkäsi tankkien tukemana humalikkaimmat tankkien päällä.
Paavon asemat olivat vastarinteessä naamioituna. Ryssät laskettiin mahdollisimman lähelle muutamaan metriin. Paavo ampui konepistoolilla ja Sulho Tikka latasi lippaita. Paavolla oli myös varapiippu saappaan varressa, kun toinen kuumeni, niin oli mahdollista vaihtaa uusi piippu. Mutta heillä ei ollut panssarintorjunta aseita. Tilanne oli äärimmäisen jännittävä, kun tankit ja joukot piti laskea kylmäverisesti mahdollisimman lähelle. Ensin tyhjennettiin tankkien päällä olleet miehet ja sitten sivulla tulleita miehiä niin paljon kuin suinkin ehdittiin.
Tankit pysähtyivät kaivettuihin esteisiin ja kun ne olivat niin lähellä, ne eivät voineet Ampua puolustajia tai paremmin yrittivät, mutta ammukset lensivät miesten ylitse. Silloin ylikers. Nissinen joutui pakokauhun valtaan ja oli lähtemässä pakosalle, koska peli näytti toivottomalle ja kohtalona näytti olevan tuho tankkien telaketjujen alla. Paavo sanoi silloin Nissiselle: Muista silloin meitä, kun olet lammen takana suojassa. Jonkin ajan kuluttua Nissinen rauhoittuneena palasi takaisin ja liittyi puolijoukkueen johtajana taisteleviin aseveljiinsä.
Kun tankit eivät päässeet kaivannon yli, miehet ottivat läheisestä pinosta ropsia ja tukkeja, että tankit voisivat ylittää kaivannon. Mutta silloin oli jo oma tykistö saanut ilmoituksen ja ampui tarkasti ropsi- ja tukkipinoon. Siinä oli jo omillakin joukoilla sirpalevaara.
Kun ilta alkoi hämärtää, ryssä perääntyi vastakkaiselle kukkulalle ja johtajatankki antoi merkkejä lipuille. Mutta Paavolla oli vielä ammuksia jäljellä eikä hän muuta voinut konepistoolillaan, vaan ampui merkkiä näyttävän käden poikki ja niin merkin anto jäi.
Tankkeja oli 10-12 vaunua. Siinä oli tarpeeksi ryhmälle, jolla ei ollut ainuttakaan panssarintorjunta aseistusta, vain konepistooleja, pikakiväärejä ja yksittäin laukeavia.
Kun tankit ampuivat suorasuuntauksella niin silloin aseveli Iiskola haavoittui pahasti sirpaleesta selkään niin, että veri vuosi ja turski hengityksen tahdissa. Iiskola pyysi että Paavo antaisi hänelle aseen, että hän voisi lopettaa itsensä. Mutta aseveli sanoi, kun yhdessä on tultu niin yhdessä myös lähdetään. Paavo otti Iiskolan selkäänsä ja loikkasi yli rinteen ja harjanteen yli mentiin mukkelismakkelia vastakkaiselle puolelle. Tankit näkivät nämä kaverit ja ampuivat perään tykeillään. Mutta tykkiä oli vaikea suunnata niin pieneen maaliin ja iltahämärä vielä sotki tähtäystä. Ilmanpaine löi pakenijoita vastaan, mutta vaara vältettiin.
Lääkintämies Aimo Martikainen ohjasi Paavon ja Iiskolan joukkosidontapaikalle, mutta tämä kuoli siellä. Aimo Martikainen pitää tätä Paavon toimintaa urotyönä, joka pelasti Amin hengen, sillä hän pienenä miehenä ei olisi jaksanut viedä Iiskolaa JSP:lle.
Perääntymiskäsky annettiin JR 1:n miehille ja vastuun tuli ottamaan Sininen Divisioona. Kokoontuminen oli määrätty Kivennavan kirkolle kirkon mäen suojaan. Toiset harhailivat Halilan kautta, toiset yrittivät suoraan. Joukot olivat todella sekaisin: ei johtajia, ei vastuunkantajia, oman vaistonsa turvin vain yritettiin säilyä hengissä.
Kivennavan kirkolla saatiin sitten ruokaa. Ja se kyllä maistui. Lepohetki oli myös tarpeen. Teltoissa asuttiin ja koottiin irrallaan harhailevia sotilaita omaan yksikköönsä.
Kivennavalta JR 1 marssi Viipurin kiertäen Säiniölle. Siellä täydennettiin aseita ja ammuksia ja saatiin myös puhtaita vaatteita. Paavokin sai vaihdettua verisen pusakkansa, joka oli tahrautunut , kun hän kantoi haavoittunutta Iiskolaa JSP:lle..