IX KUINKAS TÄSSÄ NÄIN KÄVI
Lopuksi pientä pohdintaa siitä, kuinka tässä nyt pääsi näin käymään, miten Suomen voitokas armeija ja urhoolliset sotilaat joutuivat sellaiseen puristukseen, etteivät asemat kestäneet ja joukkojen oli peräännyttävä jotkut paremmassa järjestyksessä
jotkut jopa pakokauhuisena. Syitä oli monia ja ne alkoivat päämajasta ja jatkuivat sieltä armeijan eri portaitten kautta etulinjan rivimiehiin.
Ensinnäkin päämajassa oli selvästi toiveajattelua. Ylipäällikkö ei voinut uskoa, että
Neuvostoliitto hyökkäisi pohjolassa niin suurin voimin kuin sitten tapahtui. Hän piti järkevämpänä sitä, että neuvostojoukot ohjaantuvat Keski-Eurooppaan Berliiniin,
minne jo liittoutuneiden maihinnousu joukot suuntasivat kesäkuussa 1944.
Toiseksi päämajassa oli ristivetoa kenraalien ja everstienvälillä. Tiedotuspäällikkö
Paasonen olisi halunnut raportoida terävästi tiedustelun saamia tietoja ylipäällikölle, mutta Airo esteli, ettei vanhaa miestä saanut pelotella.
Sodan pitkittyessä päämaja oli jäänyt Talvisodan aikaiseen käytäntöön: asiat selviävät , kunhan vain komentajia vaihdetaan.
Suomalaiset eivät kouluttaneet joukkojaan. Armeijassa tehtiin vain puhdetöitä ja
Rakentelivat komeita korsuja, kanttiini ja esikuntarakennuksia. Kun taas venäläiset joukot kehittyivät kovissa taisteluissa saksalaisia vastaan ja kehittivät
uutta taktiikka ja aseita, jota saatiin Amerikasta erittäin suuret määrät samoin kuin kaikkia muita sodassa tarvittavaa materiaalia.
Neuvostojoukot tekivät laajoja varustelu- ja valmennustöitä. Joukkoja siirrettiin Kannakselle Leningradin pohjoispuolelle ja toisia harjoitettiin juuri Suomeen tehtävää hyökkäystä varten kaupungin lounaispuolella. Tämä kyllä tiedettiin pää-
Majassa, mutta se tulkittiin vain Leningradin puolustuksen vahvistamiseksi.
Suomen puolellakin tehtiin linnoitustöitä kuten JR 1:kin oli niissä mukana, mutta ne aloitettiin liian myöhään eikä niitä saatu päätökseen..
Puolustus asemien puutteen huomasivat tarkastuskäynneillään kenr.luutn. Hägglund huhtikuussa ja eversti Nihtilä toukokuussa. Neuvostoliiton hyökkäystä pidettiin edelleen teoreettisena ja jos se tulisi, niin se alkaisi vasta myöhemmin kesällä tai syksyllä.
Joukkojen henkinen valmennus oli jätetty kokonaan. Sen sijaan venäläiset harjoittivat joukkojaan ja hioivat niitä yötä päivää.
Suomalaiset joukot tekivät puutarha ja puhdetöitä , purnasivat ja olivat henkisesti väsyneitä. IV armeijakunnan komentaja kenr.luutn. T. Laatikainen antoi myös päivien kulua. Hän oli vastenmielisesti siirtynyt Itä-Karjalasta Kannaksen AK:n komentajaksi kevättalvella eikä hän jaksanut kiinnostua sen linnoittamisesta, aseitten parantamisesta ja joukkojen valmennuksesta. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Ja näin välinpitämättömyyden ketju eteni rintamalinjoille saakka.
Yleensä uskottiin puna-armeijan lopulliseen häviöön ja viitattiin kintaalla saksalaisten antamille tiedoille suurhyökkäystä edeltäneille tunnusmerkeille, joita olivat rynnäkköhautojen kaivaminen alle sadan metrin päähän puolustusasemista, raivauksien tekeminen uusien huoltoteiden rakentamiseksi, tiedustelun ja iskujoukko- toiminnan vilkastuminen ja radiohiljaisuus jo 10.5. lähtien.
Huolettomat suomalaiset päästivät 10 000 miestä kevättöihin viljelyslomalle, samoin sinne pääsivät monet traktorit ja hevoset, joita olisi kipeästi tarvittu siirtämään tykkejä suur hyökkäyksen alettua. Myös eräitä ikäluokkia kotiutettiin, ampumatarviketuotantoa supistettiin ja rintaman läheisyydessä asuvia karjalaisia ei evakuoitu.
10. Divisioonan rintama oli jaettu Valkeasaaren, Rajajoen ja Suomenlahden lohkoihin. Valkeasaari oli 4 km leveä ja sitä puolusti JR 1 ja komentajana oli ev.luutn. Tauno Viljanen. Rajajoen lohkosta vastasi ev.luutn. E. Juvan komennossa ollut JR 58. Suomenlahden rannassa oli rintamavastuussa kesäkuun 6. päivä Erillinen pataljoona 20.
Valkeasaaren maasto oli puolustajan painajainen. Alue oli laakea Leningradin päin hienoisesti nouseva ja siellä li helppo tähystää. Pohjavesi oli ylhäällä ja se hankaloitti linnoittamista. Maa oli hiekkaperäistä, jossa maahan tehdyt rakenteet luhistuivat helposti. Mutta panssareille se oli ihanteellinen maasto: tasainen ja kantava. Panssariesteet puutuivat kokonaan. Korsut antoivat suojaa vain säätä vastaan mutta eivät kestäneet tykistötulta ja lentopommitusta. Taisteluhaudat olivat puutteellisia, vain etulinjassa yhtenäinen hauta.
Panssarintorjuntatykkejä oli vain 18 ja niistäkin 12 ajanmukaista. Panssarinyrkkien ja kauhujen jakelu, käytön neuvonta ja opettelu niillä ampumaan oli laiminlyöty. Ne oli saatu Saksasta jo maaliskuussa, mutta ne olivat hyvässä järjestyksessä varastoissa.
Karjalan Kannaksella oli keväällä 1944 6 Divisioonaa ja 2 prikaatia: 38 % kenttä- armeijasta ja 27 %. linnoitusjoukkoja oli koko vahvuudesta 32 %
Länsi-Kannaksella oli kenr.luut. T. Laatikaisen johdossa IV Armeijakunta, Siihen kuuluivat jo mainitut .10. ja 2. Divisioona.
Näitä joukkoja vastaan kenraali L. Govorov keskitti Leningradin rintamalle Suomenlahden rannikolta n. 20 km itään ulottuneelle alueelle 21. Armeija kenraali Gusevin komennossa. Armeijaan kuuluivat 97. ja 109. Armeijakunta sekä 30. Kaartin Armeijakunta. 20 kilometrin kaistalla oli 200 tykkiä rintamakilometriä kohti ja tuli-iskua tukivat laivasto ja ilmavoimat.