Paavo Valtakarin sota 1939–1944

ratapihalla ja majoitettiin Sorvalin uusiin kasarmeihin.

Heikkisen Pataljoona kääntyi marssimaan etelään Kanneljärvelle ja sieltä halki Uudenkirkon Patruun. Täällä majoituttiin parantolan rakennuksiin ensin, mutta sitten alettiin rakentaa omia majoituspaikkoja eli telttoja miehille, tallit hevosille ja tarvittavat varastot.

Tammiston eli III Pataljoona eli Paavon Pataljoona marssi kohti Kiviniemen kasarmi- aluetta Sakkolaan Vuoksen rannalle. Raasulin korkea harjanne jäi taakse, askel nousi vielä kevyesti Kuolemenlaakson rinnettä. Kun oli ohitettu Mäkrä, niin pysähdyttiin Leinijärven rantaan. Levon jälkeen marssi kuitenkin jatkui illalla. Vaikka pakkaus alkoi käydä lyijyn raskaaksi ja saapas hiersi jalkaa, jatkettiin läpi yön ja aamun sarastaessa astuivat komppaniat ehyin muodostelmin kasarmin pääportista sisään.(Erkkilä)

 

 [kuva ei saatavilla]

Lepovaihe Kiviniemen kasarmeilla kesti kolmisen viikkoa. Päivittäin pidettiin kenttäharjoituksia ja varustarkastuksia sekä ammuntaa harjoiteltiin. Paavo voitti kenttä ammunnan ja nopeusammunnan, edellisestä tuli pisteitä 98/100; pysty-, polvi- ja makuuammunta määrätyssä ajassa pääkuvioon, siinä tarvittiin nopeutta ja tarkkuutta.

Paavosta tuli rykmentin mestari ja hän sekä kersantti Kuusinen hyvä partiokaveri pääsivät armeijakunnan kilpailuihin Marko- villaan Viipuriin. Täällä ei ollut onni myötä kaverukset eivät pärjänneet. Tähtäimet oli tarkistettu pilvisellä säällä, mutta ammunnan alkaessa aurinko tuli esiin ja silloin se vaikutti tähtäimeen siten, että tähystyspiste siirtyi alemmaksi ja vaikka osumat olivat kaikki taskukellon kokoisella alueella niin se laskeutui sen verran alemmaksi, ettei tulo riittänyt.

Vt. komppanianpäällikkö Heikki Nokkala piti tupatarkastusta eräänä iltana Kivineimessä.

Paavo oli jo täydessä unessa. Nokkala potkaisi sängyn kulmaa herättääkseen nukkuvan ja karjaisi: ”Tupatarkastus kuuluu Valtakarillekin.”

Herätessään ärsyyntynyt Paavo nousi, otti jakkaran käteensä ja huusi vastaan: ”Minä oon tullu tänne vapaaehtoisesti, mutta en aktiiviukkojen iloks hyppimään. Mutta kun mennään rajalle päin, niin minä oon aina nenän verran sinua edellä.” Nokkalaa ärsytti tietenkin tällainen puhe ja käyttäytyminen ja hän uhkasi viedä Paavon putkaan ja sotaoikeuteen. Mutta ymmärtäväinen joukkueenjohtaja luutn.  Hannu Vainio sanoi, ettei Valtakaria mihinkään viedä, häntä tarvitaan täällä; itse

teit väärin, kun menit nukkuvaa miestä potkimaan.

Paavo otti huovan ja lähti ulos ja sanoi: ”Minä meen nyt rannalle aurinkoa ottamaan, kun meillä on lepovuoro, tehkää minun puolesta tarkastuksia tai mitä vaa.”

Vastustuksesta oli seurauksena, että iltahuudon jälkeen määrättiin Paavo apupäivystäjäksi yön ajaksi ja päivällä piti olla mukana normaalissa palveluksessa. Ts. hän sai kovennettua arestia viikon verran. Mutta jermu on aina jermu. Paavo meni ullakolle valoisan ikkunan eteen veistämään hirviperhettä. Tästä hän ilmoitti panemalla lapun Ilmoitustaululle, että päivystävä upseeri tietää, missä apupäivystäjä on.

Samaan aikaan kun päivystäjä luki ilmoitusta siihen tuli myös lääkintäalikersantti Aimo Martikainen, molemmat tunsivat ”pappenheimilaisensa” ja vähän vinosti hymyillen antoivat asian olla.

Kurinpitoasia järjestyi näin mukavasti.

  3.   VT-LINJAA RAKENNETAAN

Kesäkuun puolenvälin jälkeen JR 1 marssi rakentamaan VT-linjaa. III Pataljoona sijoittui Siiranmäkeen ja Korpikylään. 7. ja 12. Komppania sekä esikunta majoittuivat  Riihisyrjään. I/JR  majoittui Ahijärvelle ja II Pataljoona Vammelsuuhun Suomenlahden rannalle.

[kuva ei saatavilla]

 

III Pataljoonan piti raivata leirialueensa tiheään kuusikkoon, jossa sydänkesän itikkarunsaus toi mieleen epäilyn siitä, että tokkopa Lapinsääsket ovat enää paljon kummempia. Päivällä tehtiin työurakoita ja illalla puuhailtiin oman leirialueen kunnostamiseksi. Heinäkuun lopulla voitiin jo pyytää vieraita katsomaan Kylmäojan varuskuntaa.

VT-linjaa rakennettaessa oli työnjalo seuraava. linnoituskomppaniat ja vankiosastot tekivät raskaimmat laitteet, niiden huolena olivat kupukorsujen ja betonibunkkereiden valu, kun taas rykmentin tehtävänä oli kaivaa taisteluhaudat ja pesäkkeet sekä tukea ne, sitten piikkilankaesteet ja myöhemmin paljon työtä vaatineet maaleikkaukset kiviesteitä varten.

Aluksi tuntui työurakka mahdottomalta kesä kuumalla ja  kohtuullisen pitkän marssin jälkeen. Suo upotti jalan alla, olkapäillä oleva pölkky tuntui toivottoman raskaalta ja määränpää häämötti kaukana mättäitten takan. Urakasta oli vielä enemmän kuin  puolet jäljellä ja aurinko oli jo yli puolen päivän. Siinä kyseltiin omassa mielessä ja toisilta, mahtaako tämä kaikki olla tarpeellistakaan. Onhan siellä edessä linja, joka pitää ja eihän se venäläinen tänne päin hyökkää.      

Hiki tippui poskilta ja kaikenlaiset ajatukset risteilivät aivoissa . Mutta työn tekoon totuttiin, olkapäiden arkuus parani ja paksumpikin paalu keikkui niillä aikaa myöten kevyesti keskelle suota.

Päivät ja viikot kuluivat, ja työn jäljet alkoivat vähin erin näkyä. Viivasuora tolpparivi halkoi suota ja siellä täällä näkyi pylväiden keskenpiikkilangan vetoryhmiä työssä.Taisteluhautaa syntyy metri metriltä.

Omia harrastuksia ehdittiin myös harjoittaa, kun taistelutoiminta ei sitonut kuten Lempaalassa. Jotkut lukivat kirjoja, sillä pataljoonan kirjasto kasvoi jatkuvasti. Osa opiskeli, kun siviiliin pääsy häämötti kuvitelmissa ja silloin kysytään, osaako mies muutakin kuin ampua konepistoolilla. Urheilua harrastettiin entiseen tapaan. Melkein jokaisella yksiköllä oli oma koripallokenttä.

Syksy saapui, teltassa oli ollut jo monena yönä viileää ja itse kukin joutui manttelinsa alla hytisemään ja odottelemaan, että joku pistäisi tulta kaminaan. Pystyseinäisiä pahvitelttoja ryhdyttiin valmistamaan talven ja pakkasten varalle. Seinät ympäröitiin turpeella, oven eteen rakennettiin tuulikaappi ja katto peitettiin päreillä ja havuilla. Kun kaiken ylle vielä satoi lumen marraskuussa, muistutti leirialue pyöreine kekoineen lähinnä eskimoyhdyskuntaa, jossa iglu oli kylki toisessaan kiinni.

Talvi ja routa eivät kuitenkaan estäneet työn tahtia. Jäinenkin maa liikkui, kun vahva mies vain ei ollut jäässä. Jos hetkeksi jäi nojaamaan lapioon, muistutti pakkanen pian että urakasta oli vielä lähes metri kaivamatta.

Syksyllä lumien tultua tapahtui rykmentin johdon vaihdos. Monivuotinen komentaja eversti Maskula siirtyi muihin tehtäviin ja eräänä harmaana marraskuun päivänä oli

komppania nelirivissä uuden komentajan everstiluutnantti Viljasen edessä. Selvin sanoin hän luonnehti ne syyt, joiden vuoksi me jatkuvasti olimme täällä ja ennen kaikkea, miksi VT-linjaa piti rakentaa.

Telttoihin saatiin sähkövalo syksyn mittaan ja karbidilamput saatiin huoletta viedä talousaliupseerin varastoon. Samanaikaisesti valmistui Ahijärvelle henkinen keskus Kino-Kitapuu, joka vihittiin tarkoitukseensa 6.12.1943.

Myös suhteet siviiliväestöön olivat hyvät. Karjalan piirakat maistuivat, kun käytiin vierailuilla karjalaistaloissa. Erityisesti naispuoliset naapurit huomattiin ja monia pysyviä liittoja solmittiin rykmentin miesten ja karjalaistyttöjen kesken. Erkkilän mielestä tämä saattoi vaikuttaa sen, että Pentsilän, Ahijärven ja Riihisyrjän päivät olivat miellyttävimpiä koko sota retken aikana.

Elämä ja oleminen kulki vuodenaikojen mukaan vakaata rataansa. Päivät pitenivät ja ensin tulivat hohtavat hanget ja sitten kissat pajuihin. Aikanaan syntyivät ensimmäiset pälvet ja puut saivat hiiren korvat, tuli jälleen kevät. Kolmas sotatalvi oli takana ja  sen kuluessa olivat erillään siellä täällä olleet taisteluhaudan pätkät yhdistetty ja nyt kiersi kilometrien pituinen vyöhyke pitkin metsäsaarekkeiden reunoja. Työtä oli tehty, se näkyi kaikkialla.     

Piikkilankaesteet halkoivat soita, kiersivät metsäniemekkeitä ja hävisivät kuusikon sisään. 32 km oli estettä valmistunut yksinomaan rykmentin työlohkolla ja taistelu- hautaa oli kaivettu neljä kilomeriä. Konekivääriasemia oli rakennettu n. 170 ja suojakomeroita ja ampumapesäkkeitä kumpiakin kaksinkertainen määrä verrattuna konekivääriasemiin.

Mutta vaikka työtä oli tehty yötä päivää ja paljon oli saatu aikaan, oli paljon tekemättä. Työvoimaa ei ollut ehkä tarpeeksi ja tuskin kukaan pystyi aavistamaan, kuinka pian rakennelmaa jouduttiin tarvitsemaan.

Rykmentti oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä, toukokuisen illan hämärtäessä ja karjalaistyttöjen vilkuttaessa tien varrella, alkoi marssi kohti etulinjaa a tulevaisuutta, josta kukaan ei tiennyt mitään. Ensimmäisenä lähtee 14.5.1944 toinen pataljoona. Ensimmäiset aikakranaattien hattarat ilmestyvät päiden yläpuolelle ja silmien eteen levittäytyi samanlainen maisema kuin Lempaalassa. Oikealla häämötti metsän yli meren näköpiirin taa häipyä juova ja kaukana edessä erotti kiikarilla Pietarin tehtaitten piiput taivaanrantaa vasten. Oli tultu Valkeasaareen.

 

4. LAKKAA HAKEMASSA VIIPURISSA

V. 1943 Paavo oli voittanut rykmentin puhdetyömestaruuden Valkjärvellä pidetyssä kilpailussa. Sen jälkeen hänet kelpuutettiin tekemään rykmentinkomentaja Lylylle adressin kannet visakoivusta. Kanteen hän veisti rykmentin tunnuksen lumipukuisen sotilaan.

Tätä työtä varten Paavon piti hakea Viipurista lakkaa. Siellä hän taas joutui kiipeliin, kun ei tervehtinyt vastaantulevaa sotilasvirkamiestä. Mutta näppäränä sananiekkana Paavo puolustautui: ”Olen tullut tänne Lempaalasta asti enkä tunne tuollaisia arvomerkkejä ja niin jäi tervehtimättä.” Kaveri lähti etsimään ”katujyrää” eli katupartiota. Silloin Paavo pinkaisi omille teilleen ja tilanne oli pelastettu.