Paavo Valtakarin sota 1939–1944 — Gottberg & Valtakari

1930-luvun puolivälin jälkeen alkoivat tummat pilvet kerääntyä Euroopan taivaalle. Saksa oli selvinnyt supertyöttömyydestä ja taloudellisesta kaaoksesta ja sen johtajan Adolf Hitlerin suunnitelmana oli valtakunnan laajentaminen ja uusien alueitten valloittaminen sekä lännessä että idässä. Aluksi hän halusi yhdistää saksankieltä puhuvien kansojen alueet Euroopassa kuten Reininmaan, Itävallan ja Tsekkoslovakian Sudeettialueet. Jo vuonna 1936 Reininmaa yhdistettiin Hitlerin päätöksellä Saksaan. Kesällä v.1938 tapahtui Itävallan liittäminen Saksan valtakunnan alueeseen. Syyskuussa samana vuonna olivat vuorossa Sudeettimaat, joitten luovuttamisen Länsivallat siunasivat Munchenin sopimuksessa syyskuun lopulla. Nyt oltiin tyytyväisiä: sodan uhka oli poistettu ja Hitlerin toiveet toteutettu. Mutta sopimus viilensi Länsivaltojen ja Neuvostoliiton välejä ja lisäsi tämä poliittista eristyneisyyttä ja epäluuloja Länsivaltoja kohtaan.

Saksan johtajan painostus Puolaa kohtaan lisääntyi jatkuvasti ja siellä vallitsi jyrkkä Saksan vastainen mieliala. Saksa oli sanonut irti Puolan kanssa solmimansa ystävyyssopimuksen ja tunnelmat siellä olivat sotaiset. Maaliskuun 15.päivä 1939 Hitlerin joukot marssivat Prahaan ja maa miehitettiin. Se oli ensimmäinen ei-saksalainen valtio, joka joutui taipumaan Hitlerin komentoon. Länsivallat olivat tyrmistyneitä, mutta Hitler yöpyi Prahan linnassa..

Kun Saksan uhka suuntautui yhä enemmän itää kohti, Neuvostoliitto pyrki yhteis- työhön Suomen kanssa Saksan mahdollisen hyökkäyksen torjumiseksi. Jo v.1938 lokakuussa Helsinkiin saapui lähettiläs Boris Jartsev epävirallisesti neuvottelemaan yhteistyöstä ja mahdollisista maaluovutuksista. Mutta hän joutui palaamaan Moskovaan ilman minkäänlaista sopimusta, sillä suomalaiset katsoivat Munchenin sopimuksen heikentäneen Neuvostoliiton asemaa niin paljon, ettei mihinkään myönnytyksiin ollut tarvetta. Mutta maaliskuun 4.-5. päivä v.1939 Neuvostoliiton epävirallinen lähettiläs Boris Jartsev saapui jälleen Suomeen tavaten ulkoministeri Erkon, jolle hän esitti kysymyksiä Suomen puolustushalukkuudesta, Ahvenenmaan linnoittamisesta, Suursaaren luovuttamisesta ja sotatarvikkeiden ostamisesta Neuvostoliitosta.

Seuraavana päivänä Neuvostoliiton ulkoministeri Litvinov Moskovassa kutsui luokseen Suomen Moskovan lähettilään Aarno Yrjö-Koskisen. Litvinov ilmoitti, että kauppasuhteitten kehittämiselle ja Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisemiseksi luotaisiin parempi ilmapiiri, jos Suomi vuokraisi Neuvostoliitolle 30 vuodeksi Suomenlahden saaret. Vastineeksi Suomi saisi maa-aluetta Itä-Karjalasta.

Neuvottelukontaktien hakeminen jatkui.11.3. kun Helsinkiin saapui Neuvostoliiton Rooman lähettiläs Boris Stein ja hän toisti Litvinovin esitykset. Stein vietti Suomessa kuukauden päivät neuvotellen ja hoitaen terveyttään, mutta Suomen hallitus oli taipumaton. Suomen valtion aluetta ei voitu luovuttaa vieraalle vallalle.

Mannerheim esitti kyllä omana mielipiteenään, ettei Suomenlahden saaria voinut puolustaa ja rajaa voitaisiin siirtää muutamia kilometrejä lännemmäksi Karjalan Kannaksella. Risto Ryti oli hänen kanssaan samaa mieltä, mutta Suomi piti tarkasti kiinni puolueettomuudestaan eikä minkäänlaisiin myönnytyksiin suostuttu ja niin Stein matkusti takaisin Moskovaan todeten, ettei asia ollut loppuun käsitelty.

Pian saatiin kuulla jatkotoimenpiteistä, kun Neuvostoliitto kielsi Ahvenanmaan linnoittamisen, jonka kansainliitto jo oli hyväksynyt, ja silloin myös Ruotsi vetäytyi hankkeesta. Suomi jäi yksin.

Euroopan ilmapiiri oli pahaenteisen odottava ja yhä yleisemmin uskottiin, että oltiin menossa kohti vakavia selkkauksia. Suomessa poliitikot eivät uskoneet sodan mahdollisuuteen ainakaan Suomen alueella, vaikka upseeristoa huolestutti armeijan varustetilanne. Jo helmikuussa Mannerheimin johtama puolustusneuvosto oli esittänyt tuntuvia määrärahoja perushankintojen nopeuttamiseksi. Mutta pääministeri Cajander ja valtionvarainministeri Tanner vastustivat, samoin puolustusministeri Niukkanen. Asia kärjistyi niin pitkälle, että Mannerheim pyysi eroa ja vasta kun hallitus myönsi lisävaroja, hän peruutti eroanomuksensa.

Elokuun 23. päivä v. 1939 maailmalle rävähti uutispommi: Saksa ja Neuvostoliitto allekirjoittivat hyökkäämättömyyssopimuksen. Siihen liittyi salainen lisäpöytäkirja, jossa sovittiin etupiirien rajoista. Neuvostoliitto sai Puolan itäosat, Bessarabian, Baltian maat ja Suomen; Saksalle tuli kuulumaan läntinen Puola.

1.9.1939 Saksa hyökkäsi Puolaan ja .3.9. Ranska ja Iso-Britannia julistivat Saksalle sodan. Varsova vallattiin 27.9. ja Neuvostoliitto valtasi 17.9. Puolan itäosat .

Syys- ja lokakuun kuluessa Neuvostoliitto miehitti ensin tukikohtia Virossa, Latviassa ja Liettuassa ja sitten myöhemmin Baltian maat miehitettiin ja liitettiin Neuvostoliittoon.

Suomessa elettiin myös vuosikymmenen lämpimintä kesää 1939. Sodan uhka ei kuitenkaan väistynyt, huolimatta kauniista kesästä. Kun hallitus ei ryhtynyt varustelutoimenpiteisiin ja antoi niukasti varoja, käynnistyi vapaaehtoinen toiminta maanpuolustuksen kehittämiseksi. Ylioppilaitten, Akateemisen Karjalaseuran ja suojeluskuntien aloitteesta esitettiin, että ryhdyttäisiin linnoittamaan Karjalan Kannaksen puolustukselle tärkeitä alueita.

Jo ensi vaiheessa töihin osallistui yli 3 000 vapaaehtoista ja yleiseurooppalaisen tilan- teen kärjistyessä Suomen puolustusministeriö tuli mukaan ja hyväksyi tehdyt tarjoukset Kannaksen linnoittamiseksi. Linnoitustöitä tehtiin tehokkaasti kuin vain miesvoimin ja lapion avulla voitiin, mutta aika loppui kesken ja suunnitelmat toteutuivat vain osittain.

Myös muita puolustukseen vaikuttavia järjestelyjä tehtiin .Elokuun alussa pidettiin Karjalan Kannaksella suuret sotaharjoitukset, jotka lisäsivät suuresti maan puolustusvalmiutta, mikä nyt jälkeen päin on voitu todeta. Lokakuun 4.-5. päivä vahvistettiin Kannaksella olevia joukkoja niin, että sinne sijoitettiin neljä jalkaväkirykmenttiä ja kaksi tykistörykmenttiä.

Diplomaattiset neuvottelut jatkuivat . Lokakuun 5. päivä tuli Suomen hallitukselle kutsu lähettää valtuuskunta Moskovaan sopimaan konkreettisista poliittisista kysymyksistä.

9. 10. J. K. Paasikivi lähti seurueineen Moskovaan neuvottelemaan. Helsingin asemalle oli kokoontunut suuri joukko edustaen kaikkia kansalaispiirejä. Voimakkaat isänmaalliset tunteet saattelivat lähtijät. Neuvotteluja kesti 14.lokakuuta, jolloin neuvottelijat palasivat tyhjin toimin. Suomalaiset todistivat, ettei Suomi uhannut mitenkään Leningradin turvallisuutta ja se tulee pysymään kaikkien selkkauksien ulko- puolella. Mutta Molotov oli myös taipumaton.

Suomen ja Neuvostoliiton välirikon tultua yhä uhkaavammaksi, Suomessa toteutettiin osittainen liikekannallepano jo 6.10. ja sitten ylimääräiset kertausharjoitukset (YH) pantiin toimeen 10.10. Vapaaehtoinen evakuointi asutuskeskuksista aloitettiin 11.10. ja Helsingistä matkusti maaseudulle n. 100 000 ihmistä. Sitten jo seuraavana päivänä toteutettiin yleinen liikekannallepano.

J. K. Paasikivi ja Tanner seurueineen lähtivät toiselle neuvottelumatkalle Moskovaan 21.10. He neuvottelevat Stalinin ja Molotovin kanssa kaksi kertaa ja ilmoittivat, että Suomi on valmis luopumaan Suomenlahden saarista ja Kuokkalan mutkasta Kannaksella. Vaikka Neuvostoliitto vähän lievensi ehtoja, se piti kuitenkin kiinni Hangon tukikohdan luovuttamisesta.

Suomen poliittiset piirit pohtivat kuumeisesti tilannetta. Mutta ne eivät katsoneet voivansa luovuttaa Hankoa. Neuvottelijat viipyvät Moskovassa marraskuun alkuun. He tapasivat vielä 3.11. Molotovin Kremlissä ja jättivät hallituksen vastauksen. Edelleen keskusteltiin Hangosta ja Kannaksen maa-alueista. Mutta lopuksi Molotov tyytymättömänä Suomen vastaukseen sanoi: Nyt ovat siviiliviranomaiset käsitelleet asiaa, ja kun se ei ole päästy sopimukseen. täytyy asia antaa sotilaiden haltuun. Jatkoneuvotteluja käytiin vielä, mutta sopimukseen ei päästy ja vasta 13. marras- kuuta neuvottelijat palasivat Helsinkiin ja ulkoministeri Erkko totesi, että kyseessä oli neuvottelujen väliaikainen katkeaminen.

Suomessa uskottiin, että vielä voitaisiin päästä jatkoneuvotteluihin ja pattitilanne ratkeaisi. Maaseudulle siirtynyt väki alkoi palailla kaupunkeihin ja koulut alkoivat.

Mutta jo maaliskuussa olivat valmistuneet Stalinin suunnitelmat Suomen valtaamiseksi asevoimin. Tätä suunnitelmaa alettiin toteuttaa neuvottelujen katkettua marraskuun lopulla, kun 26.-27. Puna-armeijan sotilaat ampuivat viidellä tykillä ja kahdella kranaatinheittimellä Itä-Kannaksella Mainilassa omia asemiaan kohti ja väittivät tätä suomalaisten provokaatioksi. Suomi torjui syytökset todeten, ettei suomalaista tykistöä ollut 50 km lähempänä rajaa ja joukot olivat tuona ajankohtana jumalanpalveluksessa.

28.11. Neuvostoliitto sanoi yksipuolisesti irti hyökkäämättömyyssopimuksen Suomen kanssa ja 29.11. se ilmoitti katkaisevansa diplomaattisuhteet.

Heti aamulla 30.11. neuvostojoukot ylittävät monessa kohdin Suomen rajan ja lentokoneet hyökkäsivät Helsinkiin, Viipuriin ja muihinkin asutuskeskuksiin. TALVISOTA OLI ALKANUT

2. LENTOSOTAMIEHEKSI, Esikuntajoukkue Lentolaivue 44 Immola 1940

Valtakarin perheen elämää ei sodan uhka liiemmin varjostanut. Kevät ja kesä oli juhlan ja uutteran työn aikaa. Perheeseen kuuluivat isä Valter Birger (1885), äiti Aino Ellen s. Häärä (1895), iso veli Urho Valter (1918), Paavo Erkki (1922) ja pikku veli Juha Antti (1932). Perhe asui Lappeenrannan Tykin kaupunginosassa Mäntykatu 12 omakotitalossa, jossa oli huone ja keittiö, tarvittavat ulkorakennukset, puutarhamaata, omenapuita ja marjapensaita. Mutta vesi oli haettava Armilan koulun nurkalla olleesta kaivosta. Se oli useimmiten poikien työnä, samoin kuin puitten pieniminen ja kantaminen sisään. Tästä piti isä tarkasti huolen ja pojat muistivat sen

Kevät 1939 oli perheessä suuren ilon aikaa. Urho pääsi silloin ylioppilaaksi ja sitä juhlittiin, vaikka pian jo kesäkuussa hän astui armeijan palvelukseen JP 2:een Valk- järvelle suorittaakseen asevelvollisuutensa ennen opintojen alkamista Teknillisessä Korkeakoulussa Helsingissä.

Pikku veli Juha oli aloittamassa kansakoulun syksyllä.

[kuva ei saatavilla]

Paavo oli silloin 17-vuotias ja hän oli tehnyt monenlaisia kirvesmiehen ja puusepän töitä päätettyään jatkokoulun. Kesällä hän oli mukana Kannaksen linnoitustöissä Kivennavan Putrolassa muitten lappeenrantalaisten suojeluskuntapoikien kanssa.

Yhteisissä perhe- neuvotteluissa oli päätetty, että Paavo hakeutuisi sotaväkeen vapaaehtoisena saadakseen asevelvollisuutensa suoritettua ja päästäkseen sitten samaan koulutusta jollekin käytännönalalle, minne hänen kykynsä ja halunsa näyttivät viittaavan. Keväällä kutsunnoissa hän oli ilmoittanut haluavansa lentäjän koulutukseen ja hänet määrättiin Lentorykmentti 4:ään Ruokolahdelle Immolan kentälle. Paavo oli valinnut lentovoimat, koska tekniikka kiinnosti häntä ja siellä olisi mahdollista suorittaa ajokortti.

[kuva ei saatavilla]

Lentorykmentti 4:n Immolan yksikkö oli pommituslentue. Osa siitä siirtyi Jyväskylän maalaiskunnan Luonetjärvelle. Mutta osa miehistä jäi Immolaan ja osasto alistettiin lentolaivue 24 alaisuuteen. Se oli hävittäjäosasto ja sen päällikkönä oli eversti Magnusson ja sen pääsojoituspaikka oli Utti. Paavo jäi kuitenkin Immolan lentueeseen.

Syyskuun 2. päivä Paavo astui asepalvelukseen ja juuri edellisenä päivänä Hitler oli aloittanut sotatoimet Puolaa vastaan. Paavo oli silloin 170 cm pitkä ja hän painoi 70 kg, Saappaan numero oli 44 ja kaasunaamarin 2 sotilaspassin mukaan.

[kuva ei saatavilla]

Alokaskoulutusta kesti 2.9.-8.10. ja sen Paavo suoritti tyydyttävästi. Isä Valter ja August Oravainen vierailivat syyskuun lopulla ja toivat tuliaisina säkillisen omenia ja niitä riitti kyllä kavereillekin. Kaikki olisi mennyt paremmin kuin tyydyttävästi, mutta Paavolle sattui moka, jonka takia häntä rangaistiin. Hän oli saanut kuntoisuus lo- man ja pääsi kuriiriautossa käymään kotona. Hänelle sanottiin, että klo 5 pitää olla Lappeenrannan Linja-autoasemalla valmiina palaamaan yksikköön. Mutta sotamies Paavon mielestä klo 5 tarkoitti iltapäivää ja hän ei voinut ajatella, että niin varhain aamulla pitää olla palaamassa. Niinpä hän oli klo 17 valmiina linja-autoasemalla ja ihmetteli, kun kuriiriautoa ei kuulunut. Kun totuus selvisi hänelle, hänen oli painut- tava kiireesti junaan ja päästävä siten Imatralle ja Immolaan. Rangaistushan siitä seurasi: kolme vuorokautta putkaa ja jo kasvuun päässyt tukka ajettiin vaahdottaen ja partaveitsellä tosi lyhyeksi. Onneksi vartiopäällikkö oli ymmärtäväinen kersantti, joka sääli 17-vuotiasta nuorukaista ja kutsui Paavon siivoamaan ja tämä helpotti suuresti rangaistusajan kulkua..

Syksy kului ja päivät lyhenivät eikä vain sadepilviä kerääntynyt taivaalle, vaan uhkaavat sodanpilvet alkoivat varjostaa myös pienen Suomen kaakkoista ja itäistä taivasta. Syyskuun alussa palvelukseen astuneet miehet eivät ehtineet saada täyttä alokaskoulutusta, vaan sotilasvala vannottiin jo 8.10.

Paavon joukkue oli määrätty kentän huolto- ja vartiointitehtäviin. He kaivoivat kentän reunoille 1-1.5 m syviä lentokoneen muotoisia kaivantoja, jotka peitettiin havuilla. Näihin kaivantoihin työnnettiin lentokoneet näkösuojaan mahdollisten ilma- hyökkäysten sattuessa. Sieltä ne sitten vedettiin kentälle, kun lentotoiminta alkoi al. Koneitten palatessa lennolta, työnnettiin jälleen suojakaivantoihin miesvoimin. Ase- velvolliset suorittivat vartioinnin ja pitivät kentän lentokunnossa sekä suorittivat am- mustäydennykset.

Tekninen henkilökunta tarkasti ja korjasi koneet halleissa. Huolto- ja vartiointiosastolle rakennettiin majoituskorsut lentokonekaivantojen tun- tumaan. Silloin miehet olivat valmiina toimintaan ja heillä oli suojaa vihollisen ilma- hyökkäyksen alkaessa.

[kuva ei saatavilla]

3. TALVISOTA

Marraskuun lopulla oli Immolan kentällä varustauduttu jo sodan varalta. Huoltojoukko oli siirtänyt koneet metsän reunaan suojakaivantoihin, sillä suuret hallit olisivat liian helppo saalis vihollisen lentäjille.

Aamulla 30.11. olivat lentosotamiehet Onni Ahonen ja Paavo Valtakari tervaamassa konehallin kattoa aamuhämärissä. Silloin heidät yllätti kaksi vihollisen laivuetta, jotka lensivät puita hipoen välttääkseen ilmatorjunnan. Katon tervaajat näkivät selvästi lentäjät, konekiväärit, ampujat, tähystäjät sekä tunnukset punaiset tähdet. Heitä tulitettiin konekivääreillä, mutta onnekkaasti sotamiehet säästyivät eivätkä edes haavoittuneet. Mutta koneitten kadottua metsän taakse, pojat säntäsivät alas ja paiskautuivat maahan, kun toinen laivue syöksyi pilvistä ja pudotti pomminsa, joista osa meni yli ja osa putosi liian aikaisin.

Tilanteen selvittyä komentaja Magnusson tuli katsomaan, mitä tuhoja oli tullut. Toinen halli, jonka kattoa ei ollut vielä tervattu, oli saanut osumia ja sen katto oli lentänyt taivaantuuliin. Komentaja ihmetteli, miten toisen hallin katon tervaajat olivat selvinneet elävinä ja haavoittumattomina maan pinnalle. Näin Paavo oli saanut tulikasteen ja niin se vain on, ellei elämä ole päättyäkseen, niin kiperistäkin tilanteista selvitään.

Paavo määrättiin sitten esikunnan lähetiksi. Hänen tehtävänään oli kuljettaa tavallista postia ulospäin ja sisäistä postia lentueen alueella. Päivät kuluivat huoltotehtävissä. Kenttä piti olla lentokunnossa, koneet piti suojata lentojen väliajaksi ja olla valmiina siirtämään koneita sekä kunnostaa pommituksissa vaurioituneita rakennuksia jne.

Maaliskuun 13. tuli rauha ehkä samoin yllättäen kuin sota oli alkanutkin. Talvisodan 105 kunniakasta päivää oli taisteltu ylivoimaista vihollista vastaan, Suomalaisten lentäjien uroteot vanhentuneilla Fokker koneilla olivat uskomattomia ja niiden taustalla oli pätevä, uupumaton ja kaikkensa yrittävä huoltohenkilökunta eri lentokentillä mm. Immolassa.

4.SIVIILIKUUKAUDET

Rauhan tultua alettiin Immolan lento-osastoa siirtää Jyväskylän maalaiskuntaan Luonetjärvelle. Laivueen kalusto lastattiin härkävaunuihin ja mukana oli myös yksi- kön hevonen, jonka Paavo ratsasti Jyväskylän asemalta Tikkakoskelle. Kevät oli jo pitkällä, mutta Paavolla oli vielä töppöset jalassa. Ne olivat tietysti kastuneet ja kun hän töppösteli ilmoittautumaan huoltopäällikkö Havulinnalle, lattiaan jäivät märät jäljet, komensi päällikkö hänet ensin varusvarastoon vaihtamaan töppöset saappaisiin ja sitten tulemaan uudelleen ilmoittautumaan. Ratsastus Jyväskylästä Luonetjärvelle oli niin rankka reissu ilman satulaa., ettei Paavo sen jälkeen pyrkinyt hevosen selkään.

Ensin Paavo määrättiin lähetiksi esikuntaan ja sitten kun edellinen ikäluokka pääsi siviliin, hänet komennettiin valokuvausosastolle vääpeli Oinosen alaisuuteen. Siellä hän tapasi lappeelaisen Lauri Räätärin, jonka hän oli tuntenut jo Lappeenrannassa. Kun tämä kotiutettiin, jatkoi Paavo hänen tehtäviään. Silloin kuvattiin ja kartoitettiin uuden rajan aluetta. Paavo oppi valokuvaamaan maastoa sekä myös filmien kehittämistä vääpelin johdolla.

Lähettiaikana sattui Paavolle aikamoinen kommellus, josta kärsivät hänen toverinsa mutta ei Paavo. Tosin siitä olisi voinut olla sotaoikeusseuraamukset, mutta neuvokkuudellaan ja hyvällä onnella Paavo selvisi siitä.

Paavo oli ollut puntiksella eli luvattomalla iltalomalla ja tapansa mukaan vielä myöhästyi määrätystä tuloajasta. Kiinnijoutuminen olisi ollut varma, jos hän olisi mennyt suoraan ovesta, sillä päivystäväupseeri oli juuri tarkastuskierroksella. Paavo huomasi sen ja päivystäjä näki myös jonkun tulevan, mutta ei tuntenut häntä. Silloin Paavo muisti palotikkaat, joita pitkin olisi mahdollista päästä katolle ja sieltä paloluu- paloluukun kautta käytävään ja tupaan, joka vielä oli ylimmässä kerroksessa. Hän vei pyöränsä nopeasti telineeseen kasarmin nurkan taakse ja alkoi nopeasti kiivetä. Paavon onneksi ja omaksi epäonnekseen päivystäjä lähti kiertämään kasarmia toisesta suunnasta kuin missä tikkaat olivat ja vasta sitten tuli sisätiloihin. Sillä aikaa Paavo kiipesi katolle, pujahti paloluukusta sisään, hiipi tupaansa ja sujahti peiton alle täysissä pukeissaan.

Kun kaikki kaverit nukkuivat sikiunta, ei kukaan tiennyt yöllisistä tapahtumista mitään eikä päivystäjä saanut selvää, kuka myöhästyjä oli. Kun tilanne rauhoittui yöllä, Paavo riisuutui ja meni nukkumaan normaalisti. Tilannetta auttoi ratkaisevasti se, että päällysvaatteet olivat viereiseen pesuhuoneeseen eikä päivystäjä tarkastanut sitä. Aamulla kun palvelus alkoi ja komppania seisoi rivissä käytävällä niin yöllinen päivystäjä komensi: Astukoon nyt esiin se yöllinen myöhästyjä Mutta Paavon esi- kunnan lähettinä piti painua tehtäväänsä suorinta tietä eikä hän ollut rivistössä. Komppania joutui vielä santsimarssille seuraavana yönä, että asianomainen saataisiin kiinni. Mutta taas Paavon piti mennä esikuntaan eikä hän tietenkään tullut vapaaehtoisesti rangaistavaksi.

Kun sitten palveluaika päättyi 28.2.1941 ja miehillä oli jo sotilaspassi kädessään ja siviilivaatteet yllä, silloin Paavo ilmoitti komppanianpäällikölle, että hän se oli, joka silloin yöllä myöhästyi eikä joutunut kiinni. Asevelvollisuusaika v. 1939 oli 12 kk, mutta se piteni v.1940 vielä 6 kk, joten Paavo pääsi siviiliin vasta helmikuun lopussa v.1941.

Kun hän riisui armeijan harmaat ja pukeutui siviiliin, hän huomasi, että housujen lahkeet olivat 10-20 cm liian lyhyet ts. nuori mies pian 19-vuotias oli kasvanut 18 kk aikana ulos vaatteistaan, No, niissä pukeissa oli kuitenkin matkattava Luonetjärveltä Lappeenrantaan ja sitten ryhdyttävä ajattelemaan uusia vaatteita.

Pari viikkoa meni mietiskellessä, kavereita tapaillessa ja valmistautuessa työhommiin. Konetekniikka kiinnosti, samoin rakentaminen, Jälkimmäinen vei voiton ja nuori mies palasi kirvesmiehen töihin, joita hän oli tehnyt jo ennen sotaväkeen menoa ja Talvisotaa. Maassa oli käynnissä ennen näkemätön jälleenrakennus sekä 400 000 käsittävälle siirtoväelle piti rakentaa asunnot uusilla asuinsijoilla.

Nuori kirvesmies tarvitsi työkaluja. Niitä ei saanut ostaa eikä juuri ollut siihen varojakaan. Paavo teki joitakin itse naapurissa sijainneessa Tuppuraisen puusepän- verstaassa. Hän oli käynyt sepänkurssin keväällä 1939 Elisenvaaran koulutilalla Kurkijoella ja nyt hän sai käyttää silloin saamaansa oppia. Joitakin työkaluja saatiin myös ostettua.

Isä Valter osti erään lotjantekijän jäämistöstä työkalupakin ja siinä oli mm. vasara, talttoja ja erittäin hyvä Atkinson-merkkinen amerikkalainen saha. Se on palvellut omistajaansa nuoruuden ajoista tähän päivään saakka. Nyt se on Jussinpellon mökin varastossa Vieremällä. Työssä ja monesti viilatessa sen terä on kulunut lähes viisi cm.

Valtakarin perheen koti oli edelleen Tykin Mäntykadulla Lappeenrannassa. Siinä keittiön ja huoneen talossa asuivat edelleen isä Valter, äiti Aino, Urho, joka opiskeli vuoriteknologiaa Teknillisessä Korkeakoulussa Helsingissä ja oli vain lyhyillä lomillaan kotona. Pikku veli Juha kävi vielä Armilan kansakoulua ja sitten Paavo, joka valmistautui siviilielämään ja työntekoon. Rahaa piti saada, että voisi ostaa uusia vaatteita ja korvata asumisen ja ruuan äidille.

Työtä löytyi läheltä. Lappeenrannan seuduilla rakennettiin Salpa-asemaa puolustuslinjaksi. Se alkoi rannikolta Haminan ja Kotkan seuduilta jatkuen Luumäelle, Lappeenrantaan ja sitten Saimaan itäosien ylitse Pohjois-Karjalaan. Paavo pääsi siis linnoitustöihin. Ensin hän oli rakentamassa korsuja Naurissaaressa vastapäätä Tyysterniemen kärkeä. Sitten hän siirtyi lähemmäs kotia ja helpon matkan päähän rakentamaan varastotiloja Lappeenrannan vanhan aseman alueelle. Rakentamista jatkui kesäkuun puoliväliin asti ja sitten olivat Suomen miesten edessä taas toisenlaiset kuin siviilityöt.

[kuva ei saatavilla]