Paavo Valtakarin sota 1939–1944

Heinäkuun 25. päivänä rykmentti oli jälleen marssilla kohti Lappeenrantaa. Täällä se lastattiin rautatievaunuihin ja kuljetettiin junalla Immolan asemalle. Siltä lähdettiin marssimaan Ruokolahden kirkon kylään.

Siellä majoituttiin ja läpikäytiin tiukkaa koulutusta sekä vapaa-aikana nautittiin rauhallisesta ympäristöstä ja käytiin uimassa ja niin miehillä oli muutama päivä aikaa levähtää.

Kun rykmentti oli majoittunut Ruokolahdelle, Toivanen ja Paavo päättivät pistäytyä Lappeenrannassa tietenkin omine lupineen. Menomatkalla he pääsivät ruumiita kuljettavaan  kuorma-autoon. Mutta tiellä olivatkin sotapoliisit tarkkailemassa liikennettä ja näytti jo siltä, että nyt jäätiin kiikkiin. Mutta autossa ollut vänrikki Mikkola, joka tunsi kaverukset ja todisti, että nämä olivat hänen miehiään ja niin pelastuttiin tukalasta tilanteesta. Takaisin päin kaverukset päättivät matkata laivalla. Vesitiellä ei ollut sotapoliiseja. He ehtivät juuri ja juuri perille ennen kuin hyökkäys alkoi. Komppaniassa oli jo ehditty kaipailla puntiksella olleita kavereita.

 

[kuva ei saatavilla]

31.7. oltiin taas marssilla kohti itää. Rautjärven kirkon kylällä pysähdyttiin ja majoituttiin  kirkon etelä – ja kaakkoispuoliseen maastoon. Omien pommikoneiden nähtiin lentävän yhä useammin ja idästä Ilmeen suunnalta kuului  voimakasta tykistötulta. Ne olivat merkkinä siitä, että oltiin ratkaisusuunnassa ja että pian olisi Maskulan Rykmentin vuoro tullut yhtyä toisiin hyökkääviin osastoihin

 

4. II  ARMEIJAKUNNAN HYÖKKÄYS SUUNNITELMAT

Kun vihollinen oli työnnetty rajantuntumassa olleista asemista liikkeelle etelään johtaville teille, halusi kenr.maj.  Laatikainen jatkaa viipymättä neuvostojoukkojen tehokasta takaa-ajoa, että saavutettaisi ylijohdon määräämän tavoite kolmio Ilmee – Hiitola – Elisenvaara.

Laaditun suunnitelman toteuttamiseksi Päämaja asetti armeijakunnan käyttöön eversti Jussi Sihvon komentaman 10. Divisioonan. Se oli saapunut armeijakunnan kaistalle ylijohdon reservinä 28.7. 1941 sekä siirtynyt sen jälkeen 18. Divisioonan (Pajari) taakse Rautjärven – Miettilän alueelle. Tämä tapahtui päämajan antamien ohjeiden mukaisti. Näin saatiin muodostettua voimaryhmä Hiitolan eteläpuoleiselle seudulle, ,josta se aiottiin suunnata myöhemmin etelää kohti. Osa armeijakunnasta eteni koilliseen Hiitolaa kohti Laatokan luoteispuolelle suljetun vihollisen tuhoamiseksi.

5.   RAJAN YLITYS JA ENSIMMÄISET TAISTELUT

Sitä mukaa kun 10.D:n joukot olivat saavuttaneet ryhmittymisalueensa, ne suunnattiin nopeasti kohti divisioonan tavoitetta, joka oli Karjalan rata Alasjärven ja Hakolahden välillä.

Divisioonan komentajan 5.8. aamulla antaman käskyn  mukaan eversti Maskulan  JR1, jota vahvistivat pioneeriosasto, tykki- ja it-Komppanijat eteni samana päivänä Ojajärvelle,

II Pataljoona majuri E.Heikkisen johdolla sivuutti Vasikkalan iltapäivällä, työnsi varmistuksen  Ylikuunun tielle ja lähestyi Ojajärveä. Kapteeni H.Anderssonin komentama I Pataljoona siirtyi  II P:n perässä. Mutta elokuun 4. päivänä vahvahko vihollinen oli pysäyttänyt 18.D:aan kuuluneen joukko-osaston etenemisen Siisiälän tien haarassa. Silloin ev. Maskula antoi käskyn maj, Mäntylälle: tämän oli III/JR1:n pääosan kanssa hyökättävä kiertäen  Salo – Riikolaan vihollisen selustaan. Hyökkäys alkoi 5.8. illalla ja siihen liittyi pohjoisesta II/JR 27. Vihollinen lyötiin sille tuntuvin tappioin ja osa puolustajista pakeni yön pimeyden turvin etelään. Samaan aikaan osia II/JR 1:stä eteni vihollisen jättämään Roinilaan.

Paavo kertoi Salo-Riikolan taisteluista: ”Venäläinen postikuorma-auto ajoi tietä pitkin päämääränään Salo – Riikolan motti. Mutta sen matka päättyi  vähän aikaisemmin. Posti ei päässyt perille eivätkä venäläiset saaneet mottia puretuksi, vaan osasto tuhoutui suomalaisten puhdistaessa sitä.

Sää oli sumuinen ja näkyvyys oli huono. Vihollisen panssarit Paavon muistin mukaan kuusi vaunua tulivat peltoa pitkin tielle purkaakseen Salo – Riikolan motin. Vänrikki Mikkola veti panssaritorjuntatykin tielle ja arveli panssarien tulevan siitä. Niin tapahtui. Mikkola  tuhosi kolme panssaria. Toiset kääntyivät takaisin pellolle. Mutta vihollispartio oli myös piileksimässä viljapellossa. Mikkola lähti pistoolin kanssa havaittua partiota sitä ahdistelemaan. Hän ehti ampua yhden venäläisen. Mutta Mikkolan edetessä taakse jäänyt vihollinen heitti käsikranaatin vänrikin selkään ja niin päättyi soturin tie.”

10.D oli jo ensimmäisenä hyökkäyspäivänä edennyt syvälle vihollisryhmitykseen Ojajärven seudulla, mikä tarjosi hyvät lähtökohdat jatkotoimille

6. KAARLAHTI

Iltamyöhällä se annetun AK:n käskyn mukaan jatkoi etenemistä Ojajärveltä kevennetyin voimin pikamarssissa tavoitteena Kaukolan kirkonkylän – Sylijärven – Haajoenkylän – Liinmaan – Kaukolan tierengas, josta sen piti varmistaa pääteiden suunnat.

JR1:n I ja II Pataljoona taistelivat ja etenivät 6. – 8.8.kohti Kaukolaa ja Kaarlahtea.

III/JR taisteli Salo – Riikolan Ylikuunun suunnassa.  Sen matka eteni 7.8. Liinamaan maastoon, missä se liittyi rykmenttiin muitten pataljoonien hyökkäykseen ja aloitti etenemisen Kaukolan kylän kautta Pääsmänlammen eteläpuolitse tavoitteena Koverila. Hyökkäys pysähtyi kuitenkin Pääsmänlammen kaakkoispuolelle vihollisen ankaraan vastarintaan.

7:n komppanian päällikkö luutnantti Jaakko Savinen/Savilahti lähti tässä vaiheessa hautaamaan

 

[kuva ei saatavilla]

 

isäänsä ja hänen sijaisekseen tuli luutnantti Karheenmaa. Savilahti oli Paavon erityisesti kunnioittama johtaja, joka osasi käsitellä miehiään ja erityisesti pyrki säästämään sotilaitaan. Aina ensin tiedusteltiin, mitä oli edessä eikä koskaan hyökätty suin päin vihollistuleen, vaan aina pyrittiin kiertämään asemat ja siten säästämään vähäisiä miesvoimia sekä käyttämään tykistövalmisteluja 

Kun luutnantti Jaakko Savilahti tuli JR1: kolmannen pataljoonan 7. komppanian päälliköksi Lemillä Tallisen lammen rannalla kesäkuussa 1941, hän piti komppanialleen puheen: ” Minä olen nuori, moni teistä sopisi isäkseni. Mutta luottakaa minuun, teen parhaani käyttäen niitä oppeja ja taitoja, joita olen saanut.” Näin tapahtui käytännössä. Johtamistaidosta ja urheudesta Savilahti sai saksalaisten rautaristin ja hänet palkittiin rykmentin parhaana komppanian päällikkönä. Kunnianosoituksia saadessaan hän aina muistutti, että hänen miehensä olivat myös parhaita.

Kun hyökkäys oli edennyt Kaarlahden tuntumaan, oli vastassa n. pataljoonan vahvuinen venäläinen osasto, joka oli suomenkielinen ja heillä oli suomalaiset asepuvut. Nämä huusivat: ”Älkää ampuko, täällä on omat joukot!.” Paavon vierellä ollut savitaipalelainen pikakiväärimies Näkki hämääntyi huudoista ja nosti päätään, vaikka Paavo sanoi: ”Ei siellä ole suomalaisia , kyllä ne ovat ryssiä.” Ja niin siinä kävi, että Näkki sai kuulan otsaansa.

Venäläisten puolustus oli hyvin järjestetty. Konekiväärit olivat asemissa aukion laidassa, jonka yli suomalaisten piti hyökätä. Luutn. Savilahti komensi kersantti Klemiä ja Paavoa lähtemään tiedustelemaan tilannetta. Kersantilla oli norsupyssy, mutta hän epäröi ja oli sitä mieltä, ettei siitä paikasta voisi mennä. Mutta luutnantti vain komensi. Kun Paavo oli ollut aina tiedustelijan tehtävissä, Savilahti sanoi: ” Valtakari, ota norsupyssy ja menkää.” Paavo teki työtä käskettyä ja sanoi Klemille, että mennään matalana ojan pohjaa pitkin, vaikka se oli sateen jälkeen varsin mutainen ja varsin epämiellyttävä kulkutie. Ja niin lähdettiin ryömimään.

Kun kaverukset pääsivät lähemmäksi vihollista onnekkaasti, edessä oli myös ammus- kuljetusvaunu ja joukkoja johtanut politrukki. Norsupyssyllä osuttiin vaunuun ja silloin politrukki tuli ulos ja huusi suomeksi: ”Ampukaa, tässä on yksi kommunisti.”

Paavo vastasi :”Pidä vaan kädet ylhäällä, ei myö sinua ammuta, mutta otetaan vangiks”

[kuva ei saatavilla]

Tilanteessa saatiin myös muita vankeja ja todettiin heidät suomea puhuviksi ja pukeutuneiksi suomalaisiin sotilaspukuihin. Kuulustelujen jälkeen vangit joutuivat teloitettaviksi, kun he olivat yrittäneet petkuttaa suomalaisia asepuvuillaan sekä käyttämällä suomen kieltä, heidät katsottiin vakoojiksi. Politrukilla oli komea vyö, joka jäi luutnantti Savilahdelle eikä sitä ole löytynyt myöhemminkään, kun Paavo yritti tiedustella sitä rouva Maija Savilahdelta. 

9.8. eversti Maskula jatkoi hyökkäystä Kaarlahtea kohti, jotta 10. D saisi katkaistuksi neuvostojoukkojen yhdystiet ja valtaisi Laatokan ja Raminselän kannaksen. Auttaakseen I/JR1:n hyökkäystä II/JR otti vastaan I pataljoonalta varmistuslinjan Säppäänjärvelle asti. III/JR1 jatkoi hyökkäystään edellisenä iltana saavuttamistaan asemista ja eteni Kaarlahden aseman etumaastoon iltamyöhään mennessä vihollisen tehdessä sitkeää vastarintaa.

Neuvostojoukkojen maayhteydet Hiitolasta etelään oli nyt katkaistu  eivätkä ne voineet enää ryhtyä kuluttaviin läpimurtotaisteluihin vetäytyäkseen Laatokan luoteiskulmasta Käkisalmen suuntaan. Mutta ne alkoivat vastahyökkäyksen Hiitolaan ja Kaarlahteen tukeutuen.

III/JR1 oli päässyt n. kilometrin päähän Kaarlahden rautatieasemasta, mutta hyökkäys oli pysähtynyt vihollisen voimakkaaseen tuleen elokuun 10. päivän vastaisena yönä. Aamuvarhaisella 10.8. kapteeni H.Anderssonin johtama I/JR1 saapui päätien varteen III Pataljoonan oikean siiven taakse ja aloitti hyökkäyksen Kaarlahden asemaa kohti ja päästi III/JR1:n rintamavastuusta ja se koottiin reserviksi läheisen kansakoulun maastoon.

11.8. jatkuivat sitkeät taistelut Kaarlahden omistuksesta Neuvostojoukot puolustautuivat epätoivoisesti ja niitä tukivat tykkiveneet Laatokalta ja ajoittain myös lentokoneet. Katkerien taistelujen jälkeen I Pataljoona valtasi ja puhdisti Kaarlahden aseman seudun päivän kuluessa.

Kaarlahden hyökkäyksen jälkeen komppanian vahva mies suutari Käyhty Savi- taipaleelta oikaisi Paavon pistimen. Se oli vääntynyt  yöllisessä lähitaistelussa, kun jouduttiin käyttämään pistimiä, sillä ammuttaessa olisivat aseiden suuliekit ilmaisseet ampujan vaarallisesti viholliselle. Paavon pistin oli vääntynyt hänen painaessaan sitä vihollissotilaan läpi isoa kiveä vasten.

Yöllisten taistelujen jälkeen saatiin kenttäkeittiö komppaniaan ja se oli täynnä hernerokkaa ja sekös maistui. Sitten sytytettiin nuotio, jonka äärellä kuivateltiin saappaita ja jalkarättejä. Mutta lysti loppui lyhyeen, kun vihollispartio oli yllättää lepäävät sotilaat. Yksi heistä heitti sivuun käsikranaatin siten varoittaen suomalaisia, jotka heti suojautuivat ja pelastuivat. Partio otettiin vangiksi, lähetettiin pataljoonaan ja sieltä edelleen vankileirille. Paavo ei nähnyt eikä kuullut sellaista, että sotavankeja olisi kidutettu; heitä kohdeltiin kansainvälisten sopimusten mukaan.

Maskulan Rykmentti puhdisti sitten ko. kannasta 14.8. saakka . III pataljoona jäi varmistamaan vallattua maastoa ja se siirrettiin kiireellisesti jo samana päivänä Kaukolaan, sillä kaikki liikenevät 10.D:n joukot tarvittiin Räisälän suuntaan.

 

 7.  KAUKOLA, RÄISÄLÄ, SAKKOLA

Eversti J. Sihvo ryhtyi kehittelemään Divisioonansa jatkohyökkäystä etelään. Hän päätti koota eversti Maskulan komentaman JR1:n Siirlahden suunnalle ja eversti Kääriäisen JR 2:n Unnonkosken seudulle. Näillä joukoilla 10.D:n komentaja päätti lyödä neuvostojoukot kaksipuolisesti saarrostaen. Lisäksi everstiluutnatti Vänttisen johtaman JR 4:n tuli jatkaa  hyökkäystä päätien suunnassa kohti Räisälää.

Majuri Mäntylän III/JR siirrettiin Sylijärven maastoon , mistä sen osastot työntyivät Salokylään. Sieltä ne olivat valmiina hyökkäämään Siirlahdesta eteläkaakkoon johtavalle tielle vihollisen selustaan.

II AK:n johto määräsi hyökkäyskäskyssään 16.8. illalla 10. D:n tehtävän seuraavasti:

-          joukkojen tultua irroitetuksi Raminselkä – Laatokka – kannakselta on hyökkäystä jatkettava Räisälän suuntaan tavoitteena Vuoksi

-          varmistettava Matikkalan ylimenopaikat Kaukolan ja Räisälän teillä

-          ulotettava tehokas tiedustelu Kiviniemen, Pyhäjärven ja Myllypellon suuntiin

Eversti Sihvo antoi käskyn hyökkäyksen jatkamisesta AK:n johdon mukaisesti samana iltana ja aamulla divisioona aloitti etenemisen tavoitteisiin.

JR1 pureutui Räisälään lännestä johtaville teille ja valtasi nopeasti maa-alaa 17.8.

Majuri Mäntylän komentama III/JR eteni puolenpäivän jälkeen Ritolahden kautta Räisälästä Vuosalmelle johtavalle maantielle ja katkaisi tämän neuvostojoukoille tärkeän yhdystien, jonka kautta ne olivat paraikaa saamassa apujoukkoja. Iltaan mennessä pataljoona saavutti kirkonkylän urheilukentän kaakkoispuolella olevan kukkulan. II/JR1 majuri Heikkisen johdolla eteni Kökkölän kautta kohti Räisälän kirkonkylää. Yöhön mennessä se oli päässyt kirkonkylän tiehaaramaastoon.

Räisälän kirkonkylää puolusti Neuvostoliiton 265. D:n jäljellä olevien joukkojen pää- osat. 17.8. ne oli saarrettu ja niiden kaikki yhteydet katkaistu. Yritettyään tehdä muutamia vastaiskuja ja kärsittyään yhä tappioita neuvostojoukot alkoivat vetäytyä etelään yön pimeydessä hajanaisina osastoina. Suomalaiset tunkeutuivat kolmelta taholta tykistön tukemana kirkonkylään ja saivat haltuunsa sotatoimien kannalta tärkeän tienhaaramaaston. Räisälässä hajalle lyötyjen ja osin saarroksiin joutuneitten vihollisten  tuhoaminen jatkui 18.8.

Myös Räisälän luoteispuolella Matikkalan alueella käytiin taisteluja. Saarroksiin joutuneet vihollisosastot tekivät sitkeää vastarintaa. Matikkalan mottia laukaisemaan oli lähetetty  JR1:n osastoja mm. Paavon Komppania, joka vietiin kiireesti kuorma-autoilla purkamaan mottia. Täällä koettiin Komppanian suurimmat menetykset. Komppanian varsinainen päällikkö luutnantti J. Savilahti oli hautajaismatkalla ja vt. päällikkö Karheenmaa hätäili turhaan ja pani Komppanian hyökkäämään ilman tykistön valmisteluja ja tarkempaa tiedustelua. Luultiin, että vastassa oli vihollisia vain Komppanian rippeet, mutta siellä olikin vihollisia lähes pataljoona, jolla oli pst-tykkejä ja tykkikomppania valmiina ampumaan suorasuuntauksella pellon yli hyökkääviä suomalaisia. Silloin kaatui mm. kaksi joukkueen johtajaa vänrikit Kultanen ja Koskela.

[kuva ei saatavilla]

[kuva ei saatavilla]

 

Paavo haavoittui Matikkalassa. Luoti osui oikeaan reiteen sotilaspassin mukaan, mutta Paavo itse kertoi haavoittuneensa oikeaan sääreen, jolloin pohjeluun todettiin vioittuneen 17.8.1941. Ensi avun jälkeen Paavo kuljetettiin Porvooseen sotasairaalaan. Siellä hän oli parantelemassa murtumaansa pari viikkoa ja sen jälkeen toipumislomalla kotona. Tätä lomaa ei mainita sotilaspassissa. Vaikka haavoittuminen oli lievä ja paraneminen edistyi hyvin, kuntoisuus putosi kuitenkin A1:stä A2:een ja invaliditeetti oli 10 %.

 

Vihollinen saatiin lopullisesti lyödyksi vasta elokuun 9.päivää vasten yöllä. Eversti Sihvon johtama 10.Divisioonan pääjoukot kiivaasti taistellen 20.8. kolmea päivää aikaisemmin määrätyt tavoitteet Suvannon ja Lumilahden välillä ja olivat valmiina leveällä rintamalla hyökkäämään itää ja kaakkoa kohti.

21.8. jatkoi JR1  aamusta lähtien hyökkäystä sitkeästi taistelevia vihollisia vastaan  I/JR1 Anderssonin Pataljoona otti haltuunsa Sakkolan aseman eteläpuoleisen alueen ja torjui päivän kuluessa monia vihollisen vastaiskuja. II/JR1 Heikkisen johdolla jatkoi etenemistä ja saavutti Milsuan eteläpuolisen maaston, missä vihollinen jälleen pysäytti sen.

III/JR1 Mäntylän pataljoona tunkeutui em. Pataljoonan takaa Suursuon reunaa pitkin Rapaharjun kohdalle. Taistelu jatkui yötä myöten kiivaana koko rykmentin rintamaosalla vihollisen vastustaessa etenemistä tiukasti.

[kuva ei saatavilla]

Varhain seuraavana aamuna 22.8. divisioonan joukot jatkoivat suunnitelman mukaista toimintaa. Tykistön tukiessa I ja III Pataljoona työnsivät neuvostojoukot keskipäivään mennessä Sakkolan lentokentän maastoon, missä jälleen alkoi kiivas taistelu. II Pataljoona löi vihollisen Milsuassa ja saavutti keskipäivään mennessä Noitermaan aukeiden eteläreunan.

Taistelua jatkui Sakkolan lentokentän alueella koko 22. päivän. Vasta I/KTR 9:n tehokkaan tulivalmistelun jälkeen I ja III Pataljoona pääsivät eteenpäin ja työntyivät Äikkäänmäen aukeille. II pataljoona tunkeutui Pyhäjärven ja Kiimajärven väliselle kannakselle uhaten puolustavien neuvostojoukkojen selustaa.

23. päivä jatkettiin hyökkäystä Sakkolan seudulla ja aamulla oli kirkonkylä suomalaisten hallussa. Tämän jälkeen JR 1 pysähtyi lepäämään ja leiriytyi monta vuorokautta kestäneiden taistelujen uuvuttamana kirkonkylän maastoon.

Tiedusteluja tehtiin kuitenkin kaiken aikaa ja ne suunnattiin Vilakkalaan ja Saapruun Vuoksen pohjoisrantaa pitkin.

Kun JR1 saapui Taipaleenjoelle ja varmisti siellä linjan Kirvesmäki – Terenttilä, se oli saavuttanut ylipäällikön sille antaman tavoitteen Vuoksen – Suvannon linjan ja työntänyt tappioita kärsineet  neuvostojoukot vesistölinjan taakse. Itä-Kannas oli vapaa vihollisista.

 8. HYÖKKÄYS VANHALLE RAJALLE 31.8. – 2.9. 1941

Taistelut alkoivat taas uudelleen. Kauan ei ollut aikaa levähtää. 15. Divisioona otti vastaan rykmentin asemat Taipaleenjoella. Elokuun 26 – 29. JR1 siirrettiin kuorma-autoilla Keski-Kannakselle Vuosalmella Vuoksen eteläpuolelle ponttoonisiltaa pitkin.

 

[kuva ei saatavilla]

 

30.8. Rykmentti sai taistelutehtävän. Sen oli hyökättävä rautatien vartta pitkin Valkjärvelle. Eteneminen tapahtui nopeasti, vaikka  välillä oli murrettava tiukkakin vastarinta. II Pataljoona joutui Korpiojan asemalla kiivaaseen lähitaisteluun. Lopulta venäläiset heitettiin käsikranaatein ja pistimin asemistaan.

Elokuun viimeisen päivän aamuna saatiin Valkjärven asema ja kirkonkylä  vähän myöhemmin vallatuksi.

Seuraavana päivänä 1. syyskuuta jatkui marssi Valkjärveltä etelään ja samoin seuraavana aamuna. rykmentti majoittui Vepsän ja Kärsälän kylien maastoon. Viljelysaukeat viettivät jyrkästi notkoon, jossa virtailevaa puroa entinen raja seuraili. Vihollinen oli miehittänyt rajan eteläpuolen ja ampui sieltä koko ajan harvahkoa häirintätulta.

Ylimmän sodanjohdon tavoitteena oli se, että puolustuslinjat oli sijoitettava niin, että Kannas katkaistaisiin mahdollisimman suoraviivaisesti kapeimmalta kohdaltaan. Sen johdosta etenemistä oli vielä jatkettava.

Rajanotkon maastoa tiedusteltiin partioimalla ja siten etsittiin sopivaa murtokohtaa koillisesta käsin Kirjosaloon Pohjois-Inkeriin tehtävää hyökkäystä varten.

Kun suunnitelmat oli laadittu, siirtyi III Pataljoona valmiusasemiin alas Petäjänotkoon. Erkkilä kuvailee: ”Metsä leviää synkkänä ympärillä ja tuntui melkein toivottomalta lähteä etenemään vastapäistä jyrkkää rinnettä.” Mutta aamulla joki ylitettiin ja sitkeästi ponnistellen 9. komppania pääsi Kirjosalon kartanon pohjoispuoliseen metsän laitaan. Sieltä hyökkäys jatkui Lehtokylään vievälle tielle. Venäläiset joukot jäivät mottiin, jota ryhdyttiin puhdistamaan.

Sää oli kurja. Satoi kuin saavista kaataen. JR 43:n Viirin Pataljoona tuli avuksi. Motitetut puolustautuivat sitkeästi, mutta saartorengas kiristyi. Hyökkäävät suomalaiset Pataljoonat jäivät kiinni ja hyökkäys Kirjosalon kylään pysähtyi. Yhteyttä tykistöön ja raskaisiin heittimiin oli vaikea pitää yllä ja rankkasade piiskasi miehiä ja vaikeutti muutenkin taistelua. II pataljoona tuli I pataljoonan avuksi ja hyökkäystä jatketaan yhteisvoimin. Mäntylän pataljoona oli sillä välin lähtenyt etenemään kaakkoon ja saavuttanut Lehtokylän aukeamat. Hyökkäys Kirjosalon motin selvittämiseksi jatkui hellittämättä. Pimeän syyskuisen yön ajaksi taistelutoiminta keskeytyi  alkaen aamulla uudelleen. Venäläiset olivat koko ajan tuntumassa ja kun alettiin tutkia ympäristöä aamun valjetessa, huomattiin, että oli torkahdettu viholliskorsussa, jossa asukkaat olivat vielä sisällä. (Erkkilä)

Oltiin vihollisen korsukylän laidassa; kasapanoksilla oli tilanne pian ratkaistu, 4.9.-5.9. välisenä yönä vihollinen teki Kirjosalon – Lehtokylän tien suunnassa epätoivoisen ulosmurtautumisyrityksen, mutta se murtui rykmentin konekiväärin tuleen. Aamun sarastaessa laskettiin asemien edessä hyökkääjien jäljiltä pari sataa kaatunutta. Sotasaaliiksi saatiin vihollisrykmentin koko kalusto, yksi raskas tykistöpatteri sekä muutamia maahan kaivettuja suorasuuntaustykkejä. Nyt aukesi mahdollisuus etenemiseen Lempaalan järven suuntaan ja rykmentin tavoitteena oli ottaa haltuunsa Lempaalan maasto.

Kun motti oli selvitetty, jatkui marssi kaakkoon tietä pitkin, jonka venäläiset olivat rakentaneet talvisotaa valmistellessaan. Mahtavat aarniopuut kohosivat tien molemmilla puolilla ja sitten tultiin Iso – Korkiamaan harjanteille. Sieltä levittäytyi silmien eteen Inkerinmaa nyt ensi kertaa. Etäällä kumpujen takan pilkotti Lempaalan järven sininen silmä. Mahtava harjanne jatkui lounaaseen siellä häämöttävään Lappalaisenmäkeen saakka. Maasto oli  loivasti kumpuilevaa. Ihmisiä ei näkynyt missään, mutta kylläkin raunioita ja villiintyneitä puistoja ja etäällä järven takana kohosivat suuret valkokylkiset kasarmirakennukset  

 Marssi jatkui. Lehtokylän luona ollut III Pataljoona liittyi mukaan ja jatkoi alas pitkin Rosalvinanmäkeä, I ja II Pataljoona etenevät myös kohti Lempaalan järveä. Kivitien ja Silatonjärven välistä päästiin työntymään vihollisen asemiin. Rosalvinanmäen rinteillä yövyttiin ja aamulla 8.9.41 sai I pataljoona  haltuunsa Sutelen aukeat kiivaan tykistövalmistelun jälkeen. Siitä vihollinen työnnettiin pienelle alueelle Ryyppälän maastoon, josta se kuitenkin pimeän turvin pääsi vetäytymään pois. Ja näin oli tultu Lempaalan järven rantaan. Vielä on vallattava hallitseva Rivalinmäki Sutelan aukeiden länsipuolella. Sinne hyökkäsi Heikkisen Pataljoona.

[kuva ei saatavilla]

Lempaalanjärven rannasta vetäydyttiin  kuitenkin taaemmalle harjanteelle, johon itse kukin alkoi kaivaa ampumakuoppaa.. Niille tienoille linjat vähitellen asettuivat ja asemasota Lempaalassa alkoi.

Erkkilä kirjoitti hyökkäysvaiheen kuvauksen lopuksi: ”Kunniakas hyökkäysvaihe oli päättynyt. Johtajasuorituksista ja lukemattomista yksityisten miesten uroteoista on rakentunut tekojen sarja, jonka johdosta JR 1 on saanut kilpeensä nimet: Kananoja, Kaukola, Kaarlahti, Räisälä, Sakkola, Matikkala, Valkjärvi ja viimeksi Lempaala. Moni mies on poistunut iäksi rykmentin riveistä, ennen kuin perille on tultu ja pakkorauhassa menetetty Karjalan Kannas on saatu jälleen vapaaksi.”

 

[kuva ei saatavilla]

 

9.  ISÄN KUOLEMA

Marraskuussa 1941 koettiin Valtakarin perheessä suuri menetys. Pappa Valter menehtyi sydänkohtaukseen sikapossun teurastuksen yhteydessä sekoittaessaan veriastiaa.

Paavon komppanian päällikkö Jaakko Savilahti ilmoitti nuorelle miehelle varovasti ikävän uutisen. Hän kutsui nuorukaisen telttaansa, tarjosi korviketta ja kysyi, millaisessa kunnossa isä oli ollut pojan lähtiessä lomalta ja kertoi vasta sitten kuolinsanoman ja lähetti sotamiehen kotiin Lappeenrantaan kolmen päivän lomalle äidin tueksi.

Parin viikon kuluttua olivat hautajaiset ja sinne Paavo pääsi jälleen lomalle ja myös Urho-veli tuli Karhumäen suunnasta hautajaislomalle.

Pataljoona pidätti kuitenkin ensin Paavon lomapaperit, kun vt. Pataljoonan komentaja Parkkola katsoi, että Paavo oli ollut jo lomalla. Mutta jälleen Komppanian päällikkö Savilahti puolusti sotilastaan. Hän soitti pataljoonaan sanoen, ellei paperia tule, viedään asia rykmenttiin. Silloin juttu selvisi: Paavo sai lomapaperit ja pääsi hautajaislomalle, jota ei ole merkitty sotilaspassiin.

Valter Birger Valtakari haudattiin Lappeenrannan Ristikankaan hautausmaahan ihailemiensa honkien juurelle. Hautauspuheessaan Lappeenrannan seurakunnan kirkkoherra Kaiku Kallio sanoi ensimmäiseksi, että tässä tullaan hautaamaan rehellinen mies..  

Kun Kallion sanontaa on pohdittu jälkeen päin, on päätelty, että rovastin sanat johtuivat siitä, ettei Valter ollut sekaantunut niihin vilppeihin, joita kaupungin toimihenkilöiden piirissä oli ilmennyt tuohon aikaan.

Mamma ja Juha jäivät nyt rakentamaan sekasortoiselta tuntuvaa elämää uudelleen. Urhon ja Paavon piti lähteä sotatoimiin toisen Itä-Karjalaan ja toisen Karjalan Kannakselle. Poikien lomat tulivat kierrossa vuorollaan ja mamman piti taistella elämisen puolesta, sillä hän ei saanut mitään eläkettä ei kaupungilta eikä valtiolta. Pappa oli ollut liian vähän aikaa kaupungin palveluksessa eikä hän ollut kuulunut eläke-etuuksien piiriin. Ja kansaneläkelait oli vasta säädetty. Mutta neuvokkaana ja näppäränä naisena Mamma otti yhä enemmän ompelutöitä, viljeli puutarhaansa, keräsi marjoja ja sieniä ja niin päästiin päivä päivältä eteenpäin.