Paavo Valtakarin sota 1939–1944

[kuva ei saatavilla]

 

Kun syysillat pimenivät ja yöt kylmenivät, alettiin rakentaa korsuja majoitusta varten. Ne olivat aluksi pieniä ja pimeitä, niin ettei ovelta erottanut peränurkkaa. Myöhemmin korsut rakennettiin avarammiksi, niihin saatiin kunnon ikkunat ja lopulta oli niissä jo muurattuja uunejakin. Rakennustarpeita otettiin vielä pystyssä olleista rakennuksista sekä Lukkarinmäen hongikosta ja tiiliä aina Raudun aseman raunioista.

 

[kuva ei saatavilla]

Syksyn edetessä alkoi vihollinen toimeliaammaksi. Sen miehitys ilmestyi asemien edessä oleville kukkuloille ja Kaljun, Kytän ja Tolppakukkulan tarkka-ampujat tulivat yhä kiusallisimmiksi. Eräänä lokakuun lopun päivinä ilmestyi jo piiskatykki Kaljun taakse ja alkoi pitää Munakukkulaa jatkuvana maalitaulunaan.

[kuva ei saatavilla]

 

[kuva ei saatavilla]

Talvi tuli aikaisin 1941; jo marraskuun alussa satoi paljon lunta ja se pysyi. III Pataljoona oli maarintamalla ja Munakukkulalla oli parin ryhmän vahvuinen miehitys.

Päivä 10.11.41  on jo painunut iltaan ja vartiomiehet tuijottavat esteiden taakse mustaan yöhön. Mielessä on vartion vaihto ja lämmin korvike kuppi teltan suojissa.

Silloin kuului liikettä esteiltä. Samassa järisytti tienoota valtava räjähdys ja ratsut lensivät parin kymmenen metrin päähän. Sitten kuului venäjänkielisiä komentoja, käsikranaatteja heitettiin pimeässä kohti asemia ja kymmenien kurkkujen huutama ”Uraa” leikkasi yön hiljaisuutta.

Ryssä hyökkäsi. Pian ryntäsi miehitys asemiin, mutta ylivoima oli liian suuri. Osa yllättäjistä yön turvin kiertämään kukkulan taakse ja kun esteeseen syntyneen aukon kautta hyökkääjät pääsivät hautaan torjunta tulesta huolimatta, oli tukikohta jätettävä niin kauan kuin oli tilaisuus välttää saarrostus.

Sitten saatiin yhteys tykistöön ja kranaatti toisensa jälkeen ujelsi mäkeen, johon viholliset kiireesti kaivoivat sirpalesuojia. Muutkin vastatoimenpiteet olivat jo käynnissä.

Reservissä oleva I/JR 1 Komppania sai hälytyksen illalla klo 23.00 aikoihin ja aamupuolella yötä olivat 1. ja 3. Komppania valmiina tulemaan apuun. Penninmäellä oli neljä konekivääriä tuke- massa yhtyen tykistön ja heittimien tuli-iskuun. Klo 5 lähti hyökkäys liikkeelle mäen juurelta. Keskitykset ja konekiväärisuihkut pitivät vihollisen päät matalina ja niin päästiin onnellisesti suon yli kukkulan juurelle. Välillä on jouduttu ylittämään muutaman metrin levyinen Kivarinjoki, joka kiertää Munan ja taajempien asemien välistä. Vaatteet siinä kastuivat, mutta eteenpäin päästiin eikä sitä juuri huomannutkaan jännitykseltä.

 

[kuva ei saatavilla]

Esteiden vihollisen puolelle eteni 1. Komppania ja se pääsi kukkulasta etelään olevien notkelmien kautta Pietarin tielle saakka. Näin katkaistiin kukkulalla olevan osaston yhteydet taakse päin. 3. Komppania oli saanut käskyn vallata itse Munakukkulan.

Vihollisten joutuessa suojautumaan tykistö-, kranaatinheitin ja konekivääritulta 3. Komppania pääsi rynnäkköetäisyydelle  ja nyt  lensivät käsikranaatit vihollista kohti,

jonka vastatoimet myöhästyivät. Viholliset tulittivat epätoivoisesti, mutta vastarinta murtui pakostakin. Kun suoraan rintamassa edennyt joukkue saavutti taisteluhaudan, alkoi järjestelmällinen vyörytys: konepistoolit soittivat ja käsikranaatit tekivät tehtävänsä. Viholliset valtasi pakokauhu ja he ryntäilivät pelastuakseen, mutta vain harva onnistui pääsemään Tolpalle. Aamulla päivin noustessa näkyi taistelualue kaikessa kaameudessaan. Munakukkulan laella ollut juoksuhauta oli täynnä ruumiita ja se sai myöhemmin Ruumiskujan nimen. Kaivannossa oli 85 kaatunutta ja kukkulan rinteillä niitä luettiin pitkälle toista sataa..

Omia tappioita oli pari kaatunutta ja toistakymmentä haavoittunutta. Erkkilä piti menetyksien pienuutta siitä johtuvana, että pataljoonalla oli jo alun perin henkinen yliote ja oikea hyökkäyshenki, jotka molemmat ovat sodassa välttämättömiä. Vielä seuraavana yönä vihollinen yritti partioilla tunkeutua kukkulalle. Mutta Muna oli suomalaisten entistä varmemmin. Kaikki palautui entiselleen ja päivät seurasivat toinen toisensa kaltaisina.

Vuoden 1941 viimeisten kuukausien aikana kasvoi venäläisten aktiivisuus. Suomalaisten hallussa oli kuitenkin tukikohtia, joilta oli hyvä näkyvyys maastoon. Sellainen oli Munakukkulan lisäksi Lempaalan järveen pistävä Pappilanniemi. Jokunen partio oli karkoitettu silloin tällöin esteitten edestä. Mutta joulukuun 10. päivä aamulla soi vartiomiehen hälytyskello. Vartiomies oli palatessaan tukikohtaan huomannut ryhmän vahvuisen vihollispartion pyrkivän vartiopaikan selustaan. Tykistö sai valorakettimerkin  ja se keskitti tunnin ajan vihollisjoukon alueelle, minkä jälkeen puolijoukkueen vahvuinen miehistö kersantti Lallukan johdolla löi heidät takaisin.

 

[kuva ei saatavilla]

Rannikon edustalla oleva Pirunsaari oli kuitenkin vielä vihollisen hallussa. Pieni viiden vapaaehtoisen muodostama joukko eteni kersanttinsa johdolla saarekkeen reunaan, johon omat heittimet olivat antaneet keskityksen. Syöksyen päästiin puoliväliin metsikköä, mutta sitten kävi vastarinta niin tiukaksi, että miesten oli pysähdyttävä. Tilanne kävi muutenkin uhkaavaksi, kun käsikranaatit loppuivat, ja vihollinen pystyi pikakivääreillä sulkemaan selustayhteydet.

Silloin tempaisi stm. Varis käsikranaattilaatikon ja syöksyi aukeaman yli tovereitten avuksi. Nyt nosti pieni iskuosasto hurjan huudon ja syöksyi kiivaasti ampuen venäläisten kimppuun. Käsikranaatit heitettiin yhtenä ryöppynä. Tuima ottelu päättyi suomalaisten loistavaan voittoon. Saarekkeeseen jäi yli 40 kaatunutta vihollista,  kun taas vastaiskun tehneistä ei kukaan edes haavoittunut. Taaempaa jäällä oli vielä tulossa suurempi vihollisosasto, mutta valpas vartiomies huomasi liikettä ja antoi hälytyksen. Hänen kohtalokseen tuli kuolla vihollisen pistimestä, mutta myös hyökkääjät kuolivat viimeiseen mieheen.

Paavo kavereineen nosti muutaman kaatuneen vihollisen pystyyn piikkilankaestettä vasten. Vihollisenpanssarilevyn takana ollut kovaääninen huuteli:” Häpäisette kaatuneita.” Siinä oli sodan karmeaa arkea. Tähän päättyivät venäläisten suuremmat hyökkäysyritykset  talven aikana. Vasta seuraavana kesänä he jälleen aktivoituivat.

Joulun 1941 sekä 1942 Paavo oli rintamalla. Miesten suureksi hämmästykseksi ja iloksi heidän kunnioittamansa komppanianpäällikkö Jaakko Savinen tuli viettämään joulua komppaniaan miestensä kanssa.

 2.   VUOSI 1942

”Mutta talvi kiristi otettaan. Korsujen savut nousivat kapeina juovina pakkasilmaan ja tuuman paksuinen jää peitti ikkunapahasen. Aurinko kohosi kylmästä punertavana Kieron kylän kuusikon ylle ja loi ensimmäiset säteet Kaljukukkulalle, jossa vihollisen vartiomies näkyi kävelevän pakkasen puremin varpain edestakaisin pesäkkeestä toiseen. Kiväärillä ei tehnyt mieli ampua, sillä sormia alkoi paleltaa vimmatusti, kun täytyi vetää käsine pois ja käsitellä metallista lukkoa.

Uusia ja tilavampia korsuja rakennettiin asuttavaksi ja sotilaskotia varten. Sellainen oli todellinen keidas etulinjan tuntumassa. Anderssonin miehillä oli Inkerinlinna, II Pataljoona oli rakentanut Inkerinhovin ja seuraavana talvena III/JR 1: Kaakonkulma oli kanttiinirakennustaiteen viimeisin sana.

[kuva ei saatavilla]

Päivät kuluivat. Paketteja odoteltiin ja niiden toivossa valtaisat määrät kirjeitä lähetettiin ympäri Suomea. Lunta sataa jälleen runsaasti. Kinokset pyrkivät sulkemaan koko korsun sisäänsä. Juuri kun oli saatu lapioiduksi taisteluhauta naapuritukikohtaan, nousi illan hämärtyessä entistä ankarampi pyry. Se jatkui koko yön ja piiskasi hienoina rakeina vartiomiesten kasvoja, sillä esteelle päin oli tuiskussakin tähystettävä. Ja kun seuraava päiviä valkeni, oli hauta entistä täydellisemmin tukossa. Vain reunoille heitellyistä lumiröykkiöistä  voi jossain määrin päätellä asemien kulun. Vartion vaihdot oli aamupäivällä suoritettava syöksyen aukean yli, kunnes saatiin sen verran hautaa avattua, että ryömien päästiin eteenpäin.

Mutta lunta oli satanut vastarinteessäkin oleviin asemiin. Kaljukukkulalla yritti vihollissotamies tulla itäkärjessä olevalle vartiopaikalleen, mutta turhaan. Suomalainen tarkka-ampuja oli saanut hänet jyvälle. Lumiröykkiön viereen jäi musta liikkumaton läikkä, jonka puolenpäivän tienoissa alkanut lumisade lopulta peitti.

 

[kuva ei saatavilla]

 

Majuri Mäntylä III Pataljoonan komentaja siirtyi vuoden alusta toisiin tehtäviin ja hänen sijaansa tuli kapteeni Tammisto ja Pataljoona oli silloin asemissa maarintamalla.

Partiotoiminta jatkui myös suomalaisten taholla. Tammikuiseen iltayöhön häipyi 8. Komppanian partio kersantti Kuusisen johdolla oikeanpuolimaisten Komppanioiden saumasta omien esteiden läpi pimeyteen aloittaen siten partioretkien ketjun, jonka vain rykmentin siirto katkaisi. Pitkä tuokio kului täydellisessä hiljaisuudessa, kunnes Kaljun suunnalta joku lyhyt sarja antoi aavistaa, että tapahtumat alkoivat kehittyä nopeasti. Pian seurasi pari kumeaa kasapanoksen jyrähdystä, joita jatkoivat pitkät konepistoolisarjat. Sitten oli taas hiljaista kunnes partio sukelsi täysilukuisena esiin pimeästä ja ryssä samanaikaisesti antoi kovan keskityksen Kaljulle luullen kukkulaa vielä suomalaisten miehittämäksi, koska perään seurasi ”uraata” huutaen suoritettu vastaiskualueelle, jossa oli enää lumessa vain joukko iäksi vaienneita neuvostosotilaita.

Lempaalassa vuosi 1942 kesä, syksy ja talvi kulkivat siten, että molemmin puolin suoritettiin partiointia milloin suuremmalla, milloin pienemmällä joukolla. Jonakin päivänä vihollistykistö yltyi ankarampaankin keskitykseen, usein asemien taakse, missä pataljoonien huoltoelimet sijaitsivat Kranaatinheittimien ammuksia putoili  myös sinne tänne Munalle, Rivalinmäkeen ja Pappilanniemeen. Tarkka-ampujat olivat paikoillaan myös puolin ja toisin.  

Kevään ja kesän koittaessa rakennustoiminta vilkastui. Rakennettiin uusia korsuja, yhteisiä kokoontumishuoneita kuten elokuvateattereita ja kanttiineja. Tässä osastot kilpailivat siitä, kenen rakennus oli komein ja parhain.

 Viihdytyskiertueita tuli myös Lempaalaan etulinjan miehiä ilahduttamaan. Urheilukilpailut olivat hyvin suosittuja, varsinkin kun JR 1 menestyi niissä.

[kuva ei saatavilla]

”Vapaa-aikana” yleisin harrastus oli kortinpeluu. Paavo ei yleensä kuulunut korttisakkiin, mutta kerran hän kuitenkin innostui mukaan pelaamaan ”venttiä” ja moukan tuurilla hän voitti koko potin eli nykyrahassa n. 4 000 mk

      

3.  LOMASEIKKAILUITA

Paavo oli ollut juuri vuorolomalla Lappeenrannassa. Voidakseen olla vähän pitempään kotona hän jäi junasta ja valitsi autokyydin Viipurin kautta Valkjärvelle. Kuorma-autokyyti oli kuitenkin hyytävän kylmä talvisena päivänä pakkassäässä ja lunta tupruttaessa. Valkjärvelle päästyään hänen piti mennä hyvän tuttavan Maija Immosen luo sotilaskotiin lämmittelemään, sillä tuntui kuin kikkelit ym:t olisivat olleet jäässä. Vilustuminen oli kuitenkin tapahtunut ja kuume alkoi nousta. Vaikka korttipeli onnistui yli odotusten, kuume vaan kohosi. Miehet sanoivat silloin, että Paavoon iski korttivilu, kun hän voitti kaikki miesten rahat.

Aamulla oli edessä sairaalareissu. Lääkintäalikersantti Aimo Martikainen vei hänet ensin JSP:lle eli joukkosidontapaikalle ja sieltä hänet sitten ohjattiin kenttäsairaalaan Raudun Miettilään,

Siellä Paavo oli reilun viikon ja sitten hän sai 10 vrk toipumislomaa. Lääkärin kirjoittaessa todistusta Paavo huomasi, että pöydällä oli valmiiksi allekirjoitettuja lääkärintodistuksia. Kun lääkäri meni käymään toisessa huoneessa, hän pisti niitä taskuunsa vastaisen varalle. Niinpä kun toipumisloma loppui, hän kirjoitti itselleen lääkärin todistuksen ja sairautena oli bronchitis kuten edellisessäkin todistuksessa oli ollut.  

Kun Paavo sitten lopulta palasi joukko-osastoonsa, olivat todelliset paperit jo tulleet aikoja sitten ja siellä ihmeteltiin, missä mies luuraa. Vääpeli vei paperit komppanianpäällikölle J. Saviselle kysellen, mitä tehdään tällaiselle miehelle, joka myöhästyy 10 vrk. Mutta Savinen rypisti paperit ja sanoi: ”Tämä tästä, hyvä kun ei palanut matkalla. Täällä ei ketään polteta.” Näin Paavo pääsi pälkähästä ja sotatoimet jatkuivat. [kuva ei saatavilla]

Tällä omalla lomalla ollessa hänelle sattui kiperä tilanne Lappeenrannassa. Joulu oli lähestymässä ja Paavo halusi valita kirjakaupasta joululahjan Juhalle. Hän kyseli kirjoja tutulta myyjältä eikä huomannut ensinkään, että eräs eversti rouvineen oli myös kirjakaupassa eikä siis huomannut tervehtiä asiaan kuuluvasti. Eversti tuli sanomaan: ”Sotilas, missä tervehdys viipyy? Nyt menette kunniantekoharjoituksiin rykmenttiin ja aikoi tilata ”katujyrän” viemään sotilaan varuskuntaan. Mutta sotilas puolustautui sillä, että hän on nyt toipumislomalla niin, miten sitä voi mennä harjoituksiin ennen kuin lääkäri antaa luvan.” Silloin eversti alkoi epäröidä ja rouva puuttui asiaan säälien sotamiestä ja sanoi:” Älä viitsi toipumislomalaista kiusata. Anna pojan olla” Eversti armahti sotamiestä ja tämä painui kiireesti omille teilleen.

Mamma ihmetteli kovasti poikansa menettelyä ja onnea. Sotaväessä voi tehdä yhtä ja toista, mutta ei saa palaa.  Paavo joutui hankaluuksiin ymmärtämättömien esimiesten kanssa ja itse lapsellisena ei ymmärtänyt taipua omasta mielestään epäoikeudenmukaisten esimiesten tahtoon. Mutta hänen ympärillään oli myös ymmärtäväisiä esimiehiä, jotka tiesivät, että todellisessa tilanteessa hän oli mies paikallaan.. Mutta häntä ärsyttivät turhan tiukat määräykset eikä hän malttanut olla osoittamatta sitä. Lieneekö ollut isän koulu liian kova?

Joulun 1942 Paavo vietti rintamalla kuten edellisenkin joulun. Joululahjaksi Paavo lähetti Mammalle veistämänsä ukon 1942/43. Kun Pappa oli kuollut, ajatteli Paavo, että Mamman tulee saada isäntäveistos taloon. Joskus oli mukava lähettää paketti myös rintamalta kotiin päin. Puuveistos on Siurossa pojanpojan Juuso Valterin hoidossa.

 

[kuva ei saatavilla]            [kuva ei saatavilla]

Jouluna 1942 oli Urho lomalla ja oli meillä Nikurissa joulupukkina. Hän kertoi tulleensa helikopterilla ja laskeutuneensa läheiselle pellolle. Mieleni teki mennä katsomaan, millaiset jäljet helikopteri oli jättänyt, mutta menemättä jäi.

Lomalla ollessaan Valtakarin pojat kävivät meillä Niskurin tilalla saunassa, kun heillä ei ollut vielä silloin omaa saunaa Mäntykadulla.

Valtakarit ja Huttuset olivat hyviä perheystäviä Valterin ja Jussin ollessa työtovereita, edellisen hoitaessa kaupungin metsätointa ja jälkimmäisen maanviljelystä. Kun meillä ei ollut ketään läheistä rintamamiestä, äitini Jenny lähetti silloin tällöin paketin Valtakarin pojille Urholle ja Paavolle. Urholta sain prässätyn Karjalan ruusun, kun siihen aikaan koululaisten piti kerätä kasveja. Paavo lähetti meille hanuria soittavan karhun, joka on säilynyt ja on edelleen Juissinpellon mökillä Vieremällä.

 

4.  VIELÄ LEMPAALASSA

Kun oltiin rintamalinjassa Lempaalassa talvella 1941-43, Paavon korsu oli Pappilanniemessä hautausmaalla. Korsun tunnuksena oli maasta löydetty pääkallo, joka oli kiinnitetty oven yläpuolelle. Niinpä sitä alettiin kutsua nimellä”Pääkallokorsu”.

Myös ihmisluita oli löytynyt rakennustöitten aikana. Sääriluulla kohennettiin korsun kaminaa mm. Lieneekö ollut inkeriläismiehen tai –naisen sääriluu vai peräti rovastin tai ruustinnan.

Täydennysmiehiä tuli silloin tällöin joukkueeseen. He olivat innokkaita ja halusivat näyttää rohkeuttaan ja uteliaina halusivat katsella vihollisasemia juoksuhaudan vallin yli. Mutta näitä juuri vaanivat tarkka-ampujat. Tulokaita piti aina varoittaa, mutta moni menetti henkensä turhan takia.

Paavon ollessa Kerimäellä kuntoutuksessa v. 1995 hyvien ystäviensä Kaarlo Turusen ja Martti Ristimäen kanssa aseveli Lind oli myös siellä ja oli kuullut, että Valtakari-niminen lappeenrantalainen oli samassa hotellissa. Hän etsi Paavon käsiinsä ja muisteli, miten tämä oli opettanut juuri tullutta täydennysmiestä:” Täällä pitää olla Suomen armeijan littein sotamies ja kuolleitten kulmien sankari, jos meinaa säilyä hengissä”.

 [kuva ei saatavilla]

Lempaalaan oli jo vuoden kuluessa kotiuduttu. Sen kaikki tukikohdat, lammet ja purot olivat tuttuja ja kun uusi talvi(1943) lähestyi, oltiin paremmin varustautuneita sitä vastaan ottamaan. Korsut olivat kunnollisia ja varusteet parempia kuin edellisenä talvena. 

Kun tultiin toukokuulle v.1943 ja Rosalvinan puut alkoivat vihertää ja Silantojärven rannat olivat kalanpyydyksiä täynnä, alkoi kuulua huhuja, että JR 1 siirtyy taakse reserviin. Eräänä toukokuun iltana sitten marssittiin pohjoista kohti. Lempaala jäi taakse. Asemasota oli rykmentin osalta suoritettu kunniakkaasti ja se oli ollut etu- linjassa pitempään kuin mikään muu joukko-osasto Kannaksella. Vastaan marssi vaihtava joukko-osasto ratsuprikaati. Noustiin ylös Iso-Korkiamaan mäkeä. Vasemmalle jäi rykmentin esikunnan alue. Lehmusten välistä pilkotti eversti Maskulan asumus Iljan tölli. Marssittiin ohi kunnostetun kappelin ja katsottiin viimeisen kerran taakse päin. Siinä se levisi Lempaala järvineen, kumpuineen ja peltoaukeamineen. Kaksi ja puoli vuotta siellä kului parasta nuoruuden aikaa. Siihen sisältyi jännittäviä partioretkiä, tiukkoja taisteluita vihollispartioitten kanssa, kylmiä vartio- tunteja, pakkasta ja tuiskua, lämpimiä kesäpäiviä, kuulaita syysiltoja ja kevään hentoista heräämistä sekä paljon lämmintä toveruutta, asevelihenkeä, joka säteili vielä monien vuosien takaa muistoissa ja muisteltaessa.