1930-luvun puolivälin jälkeen alkoivat tummat pilvet kerääntyä Euroopan taivaalle. Saksa oli selvinnyt supertyöttömyydestä ja taloudellisesta kaaoksesta ja sen johtajan Adolf Hitlerin suunnitelmana oli valtakunnan laajentaminen ja uusien alueitten valloittaminen sekä lännessä että idässä. Aluksi hän halusi yhdistää saksankieltä puhuvien kansojen alueet Euroopassa kuten Reininmaan, Itävallan ja Tsekkoslovakian Sudeettialueet. Jo vuonna 1936 Reininmaa yhdistettiin Hitlerin päätöksellä Saksaan. Kesällä v.1938 tapahtui Itävallan liittäminen Saksan valtakunnan alueeseen. Syyskuussa samana vuonna olivat vuorossa Sudeettimaat, joitten luovuttamisen Länsivallat siunasivat Munchenin sopimuksessa syyskuun lopulla. Nyt oltiin tyytyväisiä: sodan uhka oli poistettu ja Hitlerin toiveet toteutettu. Mutta sopimus viilensi Länsivaltojen ja Neuvostoliiton välejä ja lisäsi tämä poliittista eristyneisyyttä ja epäluuloja Länsivaltoja kohtaan.

Saksan johtajan painostus Puolaa kohtaan lisääntyi jatkuvasti ja siellä vallitsi jyrkkä Saksan vastainen mieliala. Saksa oli sanonut irti Puolan kanssa solmimansa ystävyyssopimuksen ja tunnelmat siellä olivat sotaiset. Maaliskuun 15.päivä 1939 Hitlerin joukot marssivat Prahaan ja maa miehitettiin. Se oli ensimmäinen ei-saksalainen valtio, joka joutui taipumaan Hitlerin komentoon. Länsivallat olivat tyrmistyneitä, mutta Hitler yöpyi Prahan linnassa..

Kun Saksan uhka suuntautui yhä enemmän itää kohti, Neuvostoliitto pyrki yhteis- työhön Suomen kanssa Saksan mahdollisen hyökkäyksen torjumiseksi. Jo v.1938 lokakuussa Helsinkiin saapui lähettiläs Boris Jartsev epävirallisesti neuvottelemaan yhteistyöstä ja mahdollisista maaluovutuksista. Mutta hän joutui palaamaan Moskovaan ilman minkäänlaista sopimusta, sillä suomalaiset katsoivat Munchenin sopimuksen heikentäneen Neuvostoliiton asemaa niin paljon, ettei mihinkään myönnytyksiin ollut tarvetta. Mutta maaliskuun 4.-5. päivä v.1939 Neuvostoliiton epävirallinen lähettiläs Boris Jartsev saapui jälleen Suomeen tavaten ulkoministeri Erkon, jolle hän esitti kysymyksiä Suomen puolustushalukkuudesta, Ahvenenmaan linnoittamisesta, Suursaaren luovuttamisesta ja sotatarvikkeiden ostamisesta Neuvostoliitosta.

Seuraavana päivänä Neuvostoliiton ulkoministeri Litvinov Moskovassa kutsui luokseen Suomen Moskovan lähettilään Aarno Yrjö-Koskisen. Litvinov ilmoitti, että kauppasuhteitten kehittämiselle ja Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisemiseksi luotaisiin parempi ilmapiiri, jos Suomi vuokraisi Neuvostoliitolle 30 vuodeksi Suomenlahden saaret. Vastineeksi Suomi saisi maa-aluetta Itä-Karjalasta.

Neuvottelukontaktien hakeminen jatkui.11.3. kun Helsinkiin saapui Neuvostoliiton Rooman lähettiläs Boris Stein ja hän toisti Litvinovin esitykset. Stein vietti Suomessa kuukauden päivät neuvotellen ja hoitaen terveyttään, mutta Suomen hallitus oli taipumaton. Suomen valtion aluetta ei voitu luovuttaa vieraalle vallalle.

Mannerheim esitti kyllä omana mielipiteenään, ettei Suomenlahden saaria voinut puolustaa ja rajaa voitaisiin siirtää muutamia kilometrejä lännemmäksi Karjalan Kannaksella. Risto Ryti oli hänen kanssaan samaa mieltä, mutta Suomi piti tarkasti kiinni puolueettomuudestaan eikä minkäänlaisiin myönnytyksiin suostuttu ja niin Stein matkusti takaisin Moskovaan todeten, ettei asia ollut loppuun käsitelty.

Pian saatiin kuulla jatkotoimenpiteistä, kun Neuvostoliitto kielsi Ahvenanmaan linnoittamisen, jonka kansainliitto jo oli hyväksynyt, ja silloin myös Ruotsi vetäytyi hankkeesta. Suomi jäi yksin.

Euroopan ilmapiiri oli pahaenteisen odottava ja yhä yleisemmin uskottiin, että oltiin menossa kohti vakavia selkkauksia. Suomessa poliitikot eivät uskoneet sodan mahdollisuuteen ainakaan Suomen alueella, vaikka upseeristoa huolestutti armeijan varustetilanne. Jo helmikuussa Mannerheimin johtama puolustusneuvosto oli esittänyt tuntuvia määrärahoja perushankintojen nopeuttamiseksi. Mutta pääministeri Cajander ja valtionvarainministeri Tanner vastustivat, samoin puolustusministeri Niukkanen. Asia kärjistyi niin pitkälle, että Mannerheim pyysi eroa ja vasta kun hallitus myönsi lisävaroja, hän peruutti eroanomuksensa.

Elokuun 23. päivä v. 1939 maailmalle rävähti uutispommi: Saksa ja Neuvostoliitto allekirjoittivat hyökkäämättömyyssopimuksen. Siihen liittyi salainen lisäpöytäkirja, jossa sovittiin etupiirien rajoista. Neuvostoliitto sai Puolan itäosat, Bessarabian, Baltian maat ja Suomen; Saksalle tuli kuulumaan läntinen Puola.

1.9.1939 Saksa hyökkäsi Puolaan ja .3.9. Ranska ja Iso-Britannia julistivat Saksalle sodan. Varsova vallattiin 27.9. ja Neuvostoliitto valtasi 17.9. Puolan itäosat .

Syys- ja lokakuun kuluessa Neuvostoliitto miehitti ensin tukikohtia Virossa, Latviassa ja Liettuassa ja sitten myöhemmin Baltian maat miehitettiin ja liitettiin Neuvostoliittoon.

Suomessa elettiin myös vuosikymmenen lämpimintä kesää 1939. Sodan uhka ei kuitenkaan väistynyt, huolimatta kauniista kesästä. Kun hallitus ei ryhtynyt varustelutoimenpiteisiin ja antoi niukasti varoja, käynnistyi vapaaehtoinen toiminta maanpuolustuksen kehittämiseksi. Ylioppilaitten, Akateemisen Karjalaseuran ja suojeluskuntien aloitteesta esitettiin, että ryhdyttäisiin linnoittamaan Karjalan Kannaksen puolustukselle tärkeitä alueita.

Jo ensi vaiheessa töihin osallistui yli 3 000 vapaaehtoista ja yleiseurooppalaisen tilan- teen kärjistyessä Suomen puolustusministeriö tuli mukaan ja hyväksyi tehdyt tarjoukset Kannaksen linnoittamiseksi. Linnoitustöitä tehtiin tehokkaasti kuin vain miesvoimin ja lapion avulla voitiin, mutta aika loppui kesken ja suunnitelmat toteutuivat vain osittain.

Myös muita puolustukseen vaikuttavia järjestelyjä tehtiin .Elokuun alussa pidettiin Karjalan Kannaksella suuret sotaharjoitukset, jotka lisäsivät suuresti maan puolustusvalmiutta, mikä nyt jälkeen päin on voitu todeta. Lokakuun 4.-5. päivä vahvistettiin Kannaksella olevia joukkoja niin, että sinne sijoitettiin neljä jalkaväkirykmenttiä ja kaksi tykistörykmenttiä.

Diplomaattiset neuvottelut jatkuivat . Lokakuun 5. päivä tuli Suomen hallitukselle kutsu lähettää valtuuskunta Moskovaan sopimaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä”.

9. 10. J. K. Paasikivi lähti seurueineen Moskovaan neuvottelemaan. Helsingin asemalle oli kokoontunut suuri joukko edustaen kaikkia kansalaispiirejä. Voimakkaat isänmaalliset tunteet saattelivat lähtijät. Neuvotteluja kesti 14.lokakuuta, jolloin neuvottelijat palasivat tyhjin toimin. Suomalaiset todistivat, ettei Suomi uhannut mitenkään Leningradin turvallisuutta ja se tulee pysymään kaikkien selkkauksien ulko- puolella. Mutta Molotov oli myös taipumaton.

Suomen ja Neuvostoliiton välirikon tultua yhä uhkaavammaksi, Suomessa toteutettiin osittainen liikekannallepano jo 6.10. ja sitten ylimääräiset kertausharjoitukset (YH) pantiin toimeen 10.10. Vapaaehtoinen evakuointi asutuskeskuksista aloitettiin 11.10. ja Helsingistä matkusti maaseudulle n. 100 000 ihmistä. Sitten jo seuraavana päivänä toteutettiin yleinen liikekannallepano.

J. K. Paasikivi ja Tanner seurueineen lähtivät toiselle neuvottelumatkalle Moskovaan 21.10. He neuvottelevat Stalinin ja Molotovin kanssa kaksi kertaa ja ilmoittivat, että Suomi on valmis luopumaan Suomenlahden saarista ja Kuokkalan mutkasta Kannaksella. Vaikka Neuvostoliitto vähän lievensi ehtoja, se piti kuitenkin kiinni Hangon tukikohdan luovuttamisesta.

Suomen poliittiset piirit pohtivat kuumeisesti tilannetta. Mutta ne eivät katsoneet voivansa luovuttaa Hankoa. Neuvottelijat viipyvät Moskovassa marraskuun alkuun. He tapasivat vielä 3.11. Molotovin Kremlissä ja jättivät hallituksen vastauksen. Edelleen keskusteltiin Hangosta ja Kannaksen maa-alueista. Mutta lopuksi Molotov tyytymättömänä Suomen vastaukseen sanoi: ”Nyt ovat siviiliviranomaiset käsitelleet asiaa, ja kun se ei ole päästy sopimukseen. täytyy asia antaa sotilaiden haltuun.” Jatkoneuvotteluja käytiin vielä, mutta sopimukseen ei päästy ja vasta 13. marras- kuuta neuvottelijat palasivat Helsinkiin ja ulkoministeri Erkko totesi, että kyseessä oli neuvottelujen väliaikainen katkeaminen.

Suomessa uskottiin, että vielä voitaisiin päästä jatkoneuvotteluihin ja pattitilanne ratkeaisi. Maaseudulle siirtynyt väki alkoi palailla kaupunkeihin ja koulut alkoivat.

Mutta jo maaliskuussa olivat valmistuneet Stalinin suunnitelmat Suomen valtaamiseksi asevoimin. Tätä suunnitelmaa alettiin toteuttaa neuvottelujen katkettua marraskuun lopulla, kun 26.-27. Puna-armeijan sotilaat ampuivat viidellä tykillä ja kahdella kranaatinheittimellä Itä-Kannaksella Mainilassa omia asemiaan kohti ja väittivät tätä suomalaisten provokaatioksi. Suomi torjui syytökset todeten, ettei suomalaista tykistöä ollut 50 km lähempänä rajaa ja joukot olivat tuona ajankohtana jumalanpalveluksessa.

28.11. Neuvostoliitto sanoi yksipuolisesti irti hyökkäämättömyyssopimuksen Suomen kanssa ja 29.11. se ilmoitti katkaisevansa diplomaattisuhteet.

Heti aamulla 30.11. neuvostojoukot ylittävät monessa kohdin Suomen rajan ja lentokoneet hyökkäsivät Helsinkiin, Viipuriin ja muihinkin asutuskeskuksiin. TALVISOTA OLI ALKANUT

2. LENTOSOTAMIEHEKSI, Esikuntajoukkue Lentolaivue 44 Immola 1940

Valtakarin perheen elämää ei sodan uhka liiemmin varjostanut. Kevät ja kesä oli juhlan ja uutteran työn aikaa. Perheeseen kuuluivat isä Valter Birger (1885), äiti Aino Ellen s. Häärä (1895), iso veli Urho Valter (1918), Paavo Erkki (1922) ja pikku veli Juha Antti (1932). Perhe asui Lappeenrannan Tykin kaupunginosassa Mäntykatu 12 omakotitalossa, jossa oli huone ja keittiö, tarvittavat ulkorakennukset, puutarhamaata, omenapuita ja marjapensaita. Mutta vesi oli haettava Armilan koulun nurkalla olleesta kaivosta. Se oli useimmiten poikien työnä, samoin kuin puitten pieniminen ja kantaminen sisään. Tästä piti isä tarkasti huolen ja pojat muistivat sen

Kevät 1939 oli perheessä suuren ilon aikaa. Urho pääsi silloin ylioppilaaksi ja sitä juhlittiin, vaikka pian jo kesäkuussa hän astui armeijan palvelukseen JP 2:een Valk- järvelle suorittaakseen asevelvollisuutensa ennen opintojen alkamista Teknillisessä Korkeakoulussa Helsingissä.

Pikku veli Juha oli aloittamassa kansakoulun syksyllä.

Paavo oli silloin 17-vuotias ja hän oli tehnyt monenlaisia kirvesmiehen ja puusepän töitä päätettyään jatkokoulun. Kesällä hän oli mukana Kannaksen linnoitustöissä Kivennavan Putrolassa muitten lappeenrantalaisten suojeluskuntapoikien kanssa.

Yhteisissä perhe- neuvotteluissa oli päätetty, että Paavo hakeutuisi sotaväkeen vapaaehtoisena saadakseen asevelvollisuutensa suoritettua ja päästäkseen sitten samaan koulutusta jollekin käytännönalalle, minne hänen kykynsä ja halunsa näyttivät viittaavan. Keväällä kutsunnoissa hän oli ilmoittanut haluavansa lentäjän koulutukseen ja hänet määrättiin Lentorykmentti 4:ään Ruokolahdelle Immolan kentälle. Paavo oli valinnut lentovoimat, koska tekniikka kiinnosti häntä ja siellä olisi mahdollista suorittaa ajokortti.

Lentorykmentti 4:n Immolan yksikkö oli pommituslentue. Osa siitä siirtyi Jyväskylän maalaiskunnan Luonetjärvelle. Mutta osa miehistä jäi Immolaan ja osasto alistettiin lentolaivue 24 alaisuuteen. Se oli hävittäjäosasto ja sen päällikkönä oli eversti Magnusson ja sen pääsojoituspaikka oli Utti. Paavo jäi kuitenkin Immolan lentueeseen.

3. TALVISOTA

Marraskuun lopulla oli Immolan kentällä varustauduttu jo sodan varalta. Huoltojoukko oli siirtänyt koneet metsän reunaan suojakaivantoihin, sillä suuret hallit olisivat liian helppo saalis vihollisen lentäjille.

Aamulla 30.11. olivat lentosotamiehet Onni Ahonen ja Paavo Valtakari tervaamassa konehallin kattoa aamuhämärissä. Silloin heidät yllätti kaksi vihollisen laivuetta, jotka lensivät puita hipoen välttääkseen ilmatorjunnan. Katon tervaajat näkivät selvästi lentäjät, konekiväärit, ampujat, tähystäjät sekä tunnukset punaiset tähdet. Heitä tulitettiin konekivääreillä, mutta onnekkaasti sotamiehet säästyivät eivätkä edes haavoittuneet. Mutta koneitten kadottua metsän taakse, pojat säntäsivät alas ja paiskautuivat maahan, kun toinen laivue syöksyi pilvistä ja pudotti pomminsa, joista osa meni yli ja osa putosi liian aikaisin.

Tilanteen selvittyä komentaja Magnusson tuli katsomaan, mitä tuhoja oli tullut. Toinen halli, jonka kattoa ei ollut vielä tervattu, oli saanut osumia ja sen katto oli lentänyt taivaantuuliin. Komentaja ihmetteli, miten toisen hallin katon tervaajat olivat selvinneet elävinä ja haavoittumattomina maan pinnalle. Näin Paavo oli saanut tulikasteen ja niin se vain on, ellei elämä ole päättyäkseen, niin kiperistäkin tilanteista selvitään.

Paavo määrättiin sitten esikunnan lähetiksi. Hänen tehtävänään oli kuljettaa tavallista postia ulospäin ja sisäistä postia lentueen alueella. Päivät kuluivat huoltotehtävissä. Kenttä piti olla lentokunnossa, koneet piti suojata lentojen väliajaksi ja olla valmiina siirtämään koneita sekä kunnostaa pommituksissa vaurioituneita rakennuksia jne.

Maaliskuun 13. tuli rauha ehkä samoin yllättäen kuin sota oli alkanutkin. Talvisodan 105 kunniakasta päivää oli taisteltu ylivoimaista vihollista vastaan, Suomalaisten lentäjien uroteot vanhentuneilla Fokker koneilla olivat uskomattomia ja niiden taustalla oli pätevä, uupumaton ja kaikkensa yrittävä huoltohenkilökunta eri lentokentillä mm. Immolassa.

4.SIVIILIKUUKAUDET

Rauhan tultua alettiin Immolan lento-osastoa siirtää Jyväskylän maalaiskuntaan Luonetjärvelle. Laivueen kalusto lastattiin härkävaunuihin ja mukana oli myös yksi- kön hevonen, jonka Paavo ratsasti Jyväskylän asemalta Tikkakoskelle. Kevät oli jo pitkällä, mutta Paavolla oli vielä töppöset jalassa. Ne olivat tietysti kastuneet ja kun hän töppösteli ilmoittautumaan huoltopäällikkö Havulinnalle, lattiaan jäivät märät jäljet, komensi päällikkö hänet ensin varusvarastoon vaihtamaan töppöset saappaisiin ja sitten tulemaan uudelleen ilmoittautumaan. Ratsastus Jyväskylästä Luonetjärvelle oli niin rankka reissu ilman satulaa., ettei Paavo sen jälkeen pyrkinyt hevosen selkään.

Ensin Paavo määrättiin lähetiksi esikuntaan ja sitten kun edellinen ikäluokka pääsi siviliin, hänet komennettiin valokuvausosastolle vääpeli Oinosen alaisuuteen. Siellä hän tapasi lappeelaisen Lauri Räätärin, jonka hän oli tuntenut jo Lappeenrannassa. Kun tämä kotiutettiin, jatkoi Paavo hänen tehtäviään. Silloin kuvattiin ja kartoitettiin uuden rajan aluetta. Paavo oppi valokuvaamaan maastoa sekä myös filmien kehittämistä vääpelin johdolla.

Lähettiaikana sattui Paavolle aikamoinen kommellus, josta kärsivät hänen toverinsa mutta ei Paavo. Tosin siitä olisi voinut olla sotaoikeusseuraamukset, mutta neuvokkuudellaan ja hyvällä onnella Paavo selvisi siitä.

Paavo oli ollut puntiksella eli luvattomalla iltalomalla ja tapansa mukaan vielä myöhästyi määrätystä tuloajasta. Kiinnijoutuminen olisi ollut varma, jos hän olisi mennyt suoraan ovesta, sillä päivystäväupseeri oli juuri tarkastuskierroksella. Paavo huomasi sen ja päivystäjä näki myös jonkun tulevan, mutta ei tuntenut häntä. Silloin Paavo muisti palotikkaat, joita pitkin olisi mahdollista päästä katolle ja sieltä paloluu- paloluukun kautta käytävään ja tupaan, joka vielä oli ylimmässä kerroksessa. Hän vei pyöränsä nopeasti telineeseen kasarmin nurkan taakse ja alkoi nopeasti kiivetä. Paavon onneksi ja omaksi epäonnekseen päivystäjä lähti kiertämään kasarmia toisesta suunnasta kuin missä tikkaat olivat ja vasta sitten tuli sisätiloihin. Sillä aikaa Paavo kiipesi katolle, pujahti paloluukusta sisään, hiipi tupaansa ja sujahti peiton alle täysissä pukeissaan.

Kun kaikki kaverit nukkuivat sikiunta, ei kukaan tiennyt yöllisistä tapahtumista mitään eikä päivystäjä saanut selvää, kuka myöhästyjä oli. Kun tilanne rauhoittui yöllä, Paavo riisuutui ja meni nukkumaan normaalisti. Tilannetta auttoi ratkaisevasti se, että päällysvaatteet olivat viereiseen pesuhuoneeseen eikä päivystäjä tarkastanut sitä. Aamulla kun palvelus alkoi ja komppania seisoi rivissä käytävällä niin yöllinen päivystäjä komensi: ”Astukoon nyt esiin se yöllinen myöhästyjä” Mutta Paavon esi- kunnan lähettinä piti painua tehtäväänsä suorinta tietä eikä hän ollut rivistössä. Komppania joutui vielä santsimarssille seuraavana yönä, että asianomainen saataisiin kiinni. Mutta taas Paavon piti mennä esikuntaan eikä hän tietenkään tullut vapaaehtoisesti rangaistavaksi.

Kun sitten palveluaika päättyi 28.2.1941 ja miehillä oli jo sotilaspassi kädessään ja siviilivaatteet yllä, silloin Paavo ilmoitti komppanianpäällikölle, että hän se oli, joka silloin yöllä myöhästyi eikä joutunut kiinni. Asevelvollisuusaika v. 1939 oli 12 kk, mutta se piteni v.1940 vielä 6 kk, joten Paavo pääsi siviiliin vasta helmikuun lopussa v.1941.

Kun hän riisui armeijan harmaat ja pukeutui siviiliin, hän huomasi, että housujen lahkeet olivat 10-20 cm liian lyhyet ts. nuori mies pian 19-vuotias oli kasvanut 18 kk aikana ulos vaatteistaan, No, niissä pukeissa oli kuitenkin matkattava Luonetjärveltä Lappeenrantaan ja sitten ryhdyttävä ajattelemaan uusia vaatteita.

Pari viikkoa meni mietiskellessä, kavereita tapaillessa ja valmistautuessa työhommiin. Konetekniikka kiinnosti, samoin rakentaminen, Jälkimmäinen vei voiton ja nuori mies palasi kirvesmiehen töihin, joita hän oli tehnyt jo ennen sotaväkeen menoa ja Talvisotaa. Maassa oli käynnissä ennen näkemätön jälleenrakennus sekä 400 000 käsittävälle siirtoväelle piti rakentaa asunnot uusilla asuinsijoilla.

Nuori kirvesmies tarvitsi työkaluja. Niitä ei saanut ostaa eikä juuri ollut siihen varojakaan. Paavo teki joitakin itse naapurissa sijainneessa Tuppuraisen puusepän- verstaassa. Hän oli käynyt sepänkurssin keväällä 1939 Elisenvaaran koulutilalla Kurkijoella ja nyt hän sai käyttää silloin saamaansa oppia. Joitakin työkaluja saatiin myös ostettua.

Isä Valter osti erään lotjantekijän jäämistöstä työkalupakin ja siinä oli mm. vasara, talttoja ja erittäin hyvä Atkinson-merkkinen amerikkalainen saha. Se on palvellut omistajaansa nuoruuden ajoista tähän päivään saakka. Nyt se on Jussinpellon mökin varastossa Vieremällä. Työssä ja monesti viilatessa sen terä on kulunut lähes viisi cm.

Valtakarin perheen koti oli edelleen Tykin Mäntykadulla Lappeenrannassa. Siinä keittiön ja huoneen talossa asuivat edelleen isä Valter, äiti Aino, Urho, joka opiskeli vuoriteknologiaa Teknillisessä Korkeakoulussa Helsingissä ja oli vain lyhyillä lomillaan kotona. Pikku veli Juha kävi vielä Armilan kansakoulua ja sitten Paavo, joka valmistautui siviilielämään ja työntekoon. Rahaa piti saada, että voisi ostaa uusia vaatteita ja korvata asumisen ja ruuan äidille.

Työtä löytyi läheltä. Lappeenrannan seuduilla rakennettiin Salpa-asemaa puolustuslinjaksi. Se alkoi rannikolta Haminan ja Kotkan seuduilta jatkuen Luumäelle, Lappeenrantaan ja sitten Saimaan itäosien ylitse Pohjois-Karjalaan. Paavo pääsi siis linnoitustöihin. Ensin hän oli rakentamassa korsuja Naurissaaressa vastapäätä Tyysterniemen kärkeä. Sitten hän siirtyi lähemmäs kotia ja helpon matkan päähän rakentamaan varastotiloja Lappeenrannan vanhan aseman alueelle. Rakentamista jatkui kesäkuun puoliväliin asti ja sitten olivat Suomen miesten edessä taas toisenlaiset kuin siviilityöt.

II JATKOSOTA 1941-1944

1. YLEISTILANTEEN KEHITYS

Pohjolan yleispoliittinen tilanne oli muuttunut jo keväällä 1940, kun Saksa oli vallannut Tanskan vuorokaudessa ja sitten sen joukot tunkeutuivat Norjaan 9. huhtikuuta alkaen. Norja pyristeli jonkin verran vastaan, mutta senkin puolustus luhistui nopeasti.

Tästä lähtien Suomi katsoi Saksan suuntaan aluksi taloudellisesti, kun kauppasuhteet Neuvostoliitton kanssa kangertelivat eikä niitä saatu kuntoon. Ranska antautui kesäkuussa ja Neuvostoliitto ryhtyi turvaamaan etupiiriään miehittämällä Baltian maat kesällä 1940.

Saksalaiset olivat käyneet neuvotteluja suomalaisten kanssa jo loppuvuodesta 1940. Joulukuussa kenraalieversti Frans Halder kysyi kenraali Paavo Talvelalta suoraan, miten Suomi ryhmittäisi joukkonsa, jos Saksan ja Neuvostoliiton välille syttyisi sota. Tämän jälkeen Mikkelin päämajassa ryhdyttiin tekemään suunnitelmia, miten Talvisodassa menetetyt alueet voitaisiin vallata takaisin. Samaan aikaan epä- luulo Neuvostoliittoa kohtaan kasvoi Suomessa ei vaan Baltian tapahtumien takia, vaan myös sen tähden, että Neuvostoliitto esitti, että Petsamon nikkelikaivoksen toimilupa myönnettäisiin sille.

Muutenkin Suomessa tunnettiin monenlaisen uhkan kohdistuvan maahamme Neuvostoliiton taholta. Saksalaisia joukkoja oli tullut samaan aikaan Norjasta ja laivakuljetuksina Pohjanlahden satamien ja Turun kautta Lappiin. Mitään kirjallista sopimusta etupiirijaon muuttumisesta ei tehty, mutta saksalaisten joukkojen läsnäolo pohjoisessa osoitti suomalaisille tilanteen muutoksen. Ratkaiseva siirtyminen Saksan etupiiriin oli alkanut jo kesällä 1940. Kun Saksa sai Barbarossa-suunnitelman valmiiksi, Suomen hallituksen sisäpiirille tiedotettiin siitä ja se oli asiassa mukana. Politiikkojen enemmistö hyväksyi tämän ratkaisun, mutta VALTIOSOPIMUSTA EI SAKSAN KANSSA TEHTY..

Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon kesäkuun 22.pv ja näytti siltä, ettei sen voitokkaita joukkoja pysäytä mikään mahti . Suomalaisten mielissä syttyi toivo siitä, että nyt voitaisiin saada takaisin menetetty Karjala, Petsamo ja Sallan alue ryhdyttäessä taisteluihin voitokkaan Saksan rinnalla.

Kun Saksa aloitti operaatiot Lapissa ja Neuvostoliitto aloitti sotatoimet pommittamalla suomalaista laivasto-osastoa samana päivänä. 25.6. Seuraavana päivänä neuvostokoneet hyökkäsivät jälleen nyt 19 paikkakuntaa kohti. Kesäkuun 26. presidentti Risto Ryti piti radiossa puheen, jossa hän sanoi Suomen joutuneen Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi.

Sotamarsalkka Mannerheim kutsui armeijakuntien komentajat ja päämajan operatiivisen johdon neuvottelemaan Suomen päähyökkäyksen suunnasta 27.6. Neuvottelujen perusteella ylipäällikkö päätti aloittaa Suomen armeijan päähyökkäyksen ensiksi Laatokan koillispuolelle. Tarkoituksena oli katkaista Sortavalan länsipuolella olevien vahvojen neuvostojoukkojen perääntymistie sekä poistaa Itä-Karjalasta maan sisäosiin kohdistuva uhka ja siten helpottaa tärkeimmän tavoitteen Karjalan Kannaksen takaisin valtausta.

JATKOSODAN HYÖKKÄYSVAIHE

1. LIIKEKANNALLEPANO JA KOKOONTUMINEN LEMILLE

Kesäkuun 17. päivänä 1941 oli päämajasta lähtenyt yleinen liikekannallepanokäsky, Monet Paavon kaverit olivat saaneet sen ja he olivat jo lähteneet kokoontumispaikoilleen. Paavoa hermostutti se, kun hänelle ei ollut tullut kutsua.

Kutsun lähettämisessä lienee sattunut sekaannus, kun Paavo ei kuulunut kutsuttaviin ikäluokkiin, vaan oli nuorempi kuin palvelukseen astuvat miehet. Sotapoliisit tulivat sitten paljon myöhemmin kotiin Mäntykadulle kyselemään Mammalta, missäs mies on. Mutta he saivat tiedon, että tämä oli ollut jo aika päiviä palveluksessa.

Kun ei kutsua kuulunut, Paavo meni suojeluskunnan toimistoon paikallispäällikkö Paul Uron luo kyselemään omaa joukko-osastoaan. Tämä neuvoi nuorukaisen menemään Lemin kirkolle, jonne koottiin JR1:tä eli Jallkaväkirykmentti 1 siten, että I ja II Pataljoonaan tuli miehiä Päijät-Hämeestä ja he olivat etupäässä asevelvollisia. III Pataljoona sai miehityksen Lappeenrannasta, Lemiltä ja Savitaipaleelta ja se oli reserviläispataljoona.

Paavo otti pystykorvakiväärin kamarin seinältä ja lähti ajamaan Lemin kirkolle polkupyörällä, joka jäi sitten valtion haltuun tilanteen kehittyessä. Siitä alkoi Paavon jatkosota. Hän kuului JR 1:n III:een Pataljoonaan ensin 7:een ja myöhemmin 9:een Komppaniaan.

Rykmentin komentaja oli eversti Lauri Maskula ja hänen siirryttyä muihin tehtäviin everstiluutnantti Tauno Viljanen. III:n Pataljoonan päällikkö oli ev.luutn. Ludvig Mäntylä, II:n Pataljoonan ev.luutn.Edvard Heikkinen ja I Pataljoonan ev.luutn. Harry Andersson.

Miehet kokoontuivat ensin Lemin kirkolle; siellä on tapahtumasta muistuttamassa nykyisin kivipaasi. Sieltä marssittiin ensin Lemin Kantturaniemeen. Siellä oli valmiina parakkirakennuksia, jonne päästiin majoittumaan eikä enää tarvinnut koota telttoja yöpymistä varten. Kenttävarustustöitä tehtiin kaiken aikaa täydellä teholla, mutta sen lisäksi kiinnitettiin tavallista enemmän huomiota myös taistelukoulutuksen kertaukseen ja muihin sotilaallisiin harjoituksiin. Lemillä ei kuitenkaan viivytty kauan, vaan rykmentti lähti marssille kohti rajaa entistä Viipurin tietä pitkin 29. kesäkuuta.

2. KANANOJALLA

Mitä lähemmäksi rajaa tultiin, sitä selvempänä näkyivät ja kuuluivat sodan äänet. Joku yksinäinen kranaatti ujelsi päiden ylitse ja sairasauto toi haavoittuneita Lappeenrantaan.

Kesäkuun 30. ja heinäkuun 1. välisenä yönä I Pataljoona otti vastaan taisteluasemat välirauhan aikaisen rajan pinnassa Viipurin maantien tuntumassa Kananojan lohkolla. Nimi tuli jonkin matkaa rajan taakse jääneestä Kananojan kartanosta

Paikalla ollut 42. Rajajääkärikomppania, joka oli torjunut yksin vihollisen tiedustelu- yritykset, jäi nyt Pataljoonan reserviksi koko ns. Kananojan vaiheen ajaksi. II Pataljoona majoittui Kärkijärven luoteispään maastoon siirtyen myöhemmin järven etelä- päähän. III eli Paavon pataljoona jäi vielä Antamoisten kyläaukeiden ympärille, mutta kosketus sotaan saatiin sielläkin.

Heinäkuu oli helteistä aikaa. Sotatoimet olivat vielä vähäiset, mutta metsäpalot kiusasivat suuresti. Vihollisen ampumat kranaatit sytyttivät rutikuivaa metsää tuleen. Liekit levisivät nopeasti kanervikossa, tuli siirtyi yhä lähemmäksi asemia, tukikohtia ja majoituspaikkoja. Kuumuus oli kovaa, kulo pyrki laajenemaan ja savu sulki usein sammuttajat sisäänsä. Samalla tuli yhä uusia kranaatteja paloalueelle. Kun palo saatiin hallintaan, päästiin uimaan ja peseytymään Kärkijärveen. Saatiinpa käydä kanttiinissa ostamassa tupakkaa ja kahvia/korviketta , jopa appelsiinia..

Taistelutoiminta kuitenkin lisääntyi. Ryssien hallussa oli tienoon korkein kukkula Kärkisillan mäki. Sieltä oli hyvä tähystää suomalaisten liikkeitä. Tukikohta oli saatava vallatuksi. Hyökkäys onnistui. Mutta venäläiset eivät halunneet antaa periksi, vaan he hyökkäsivät yhä uudelleen ja uudelleen ja onnistuivatkin saamaan mäen haltuunsa. Suomalaiset tekevät kuitenkin vastaiskun ja saavat tuon vihollisen asemiin kiilamaisesti pistävän aseman vallattua. Edessä aukesivat nyt Kananojan kartanon pellot ja Viipuriin johtava tie, joka hävisi metsän peittoon.

Heinäkuun aikana partiot liikkuivat vilkkaasti rajan yli ja niiden tehtävänä oli tutkia vihollisen asemia Kananoja – Myllysilta tien maastossa. Tiedusteluluontoisia hyökkäyksiä suoritettiin pitkin rintamalinjaa.

12.7. aloitettiin hyökkäys, johon osallistui myös III Pataljoonasta Savisen Komppania silloinen 7. eli Paavon Komppania. Klo 15 lähdettiin liikkeelle ilman tykistövalmisteluja jotta voitaisiin yllättää vihollinen. Se onnistuikin. Tie saavutettiin ja se saatiin katkaistuksi. Mutta sitten viholliset saivat apuvoimia ja kun hyökkääjiä oli liian vähän eivätkä heidän apujoukkonsa ehtineet mukaan, niin hyökkäyksestä oli luovuttava puolen yön aikoihin.

Tiedustelevan hyökkäystoiminnan avulla saatiin selkoa siitä, että Kananojan suunta oli vahvasti linnoitettu; siitä olisi vaikea lähteä hyökkäämään. Tärkeää oli myös se, että miehet saivat taistelukokemusta, oppivat hyökkäämään tiheässäkin metsässä vihollisen tulen alla. Samalla saatiin uskoa ja hyökkäyshenkeä tulevia operaatioita varten. Vihollista haluttiin harhauttaa ja antaa sille väärä kuva suomalaisten hyökkäyssuunnasta, jotta se ei osaisi odottaa varsinaista hyökkäystä sieltä, mistä se todella lähtisi liikkeelle.

Paavo ja hänen toverinsa Toivanen olivat nuorina ripeinä miehinä reservipataljoonan tiedustelijoita. Heidät lähetettiin usein rajan yli katsastamaan tilannetta ja antamaan tykistölle maaleja. Kaverukset totesivat , että Kananojan kartanon lähellä tiheässä kuusikossa vihollisen panssariosasto suojautuneena. Tykistö sai siitä tiedon ja tuhosi sen.

Toisella kertaa he näkivät vihollissotilaita oli uimassa kauniina heinäkuisena päivänä, kasakkaupseeri ratsasti kunniamerkit rinnassaan tien yli . Mutta tiedustelijoiden oli pysyttävä visusti piilossa. Edessä oli myös betonibunkkereita ja vahvat varustelut, joten tästä kohdasta ei voitu lähteä hyökkäämään.

Kerran eräs Paavon komppanian miehistä oli mennyt tarpeelleen etumaastoon. Kun vartiomies kuuli sieltä liikettä, hän kysyi tunnussanaa. Ensin ei kuulunut mitään ja niin vartija ampui ilmaan. Silloin riu’ulla ollut loikkasi kiireesti esiin ja huusi tunnussanan: ”Viipuri, Viipuri, Viipuri.”

Heinäkuun päivät kuluivat niin, että partioitiin, välillä vaihdettiin komppanioita taakse reserviksi ja sitten taas vaihtoon etulinjaan. Näin Rykmentti sai ”pehmeän laskun” sotatoimiin.

3. SIIRTYMINEN RAUTJÄRVELLE

Vihollinen saatiin lopullisesti lyödyksi vasta elokuun 9.päivää vasten yöllä. Eversti Sihvon johtama 10.Divisioonan pääjoukot kiivaasti taistellen 20.8. kolmea päivää aikaisemmin määrätyt tavoitteet Suvannon ja Lumilahden välillä ja olivat valmiina leveällä rintamalla hyökkäämään itää ja kaakkoa kohti.

21.8. jatkoi JR1 aamusta lähtien hyökkäystä sitkeästi taistelevia vihollisia vastaan I/JR1 Anderssonin Pataljoona otti haltuunsa Sakkolan aseman eteläpuoleisen alueen ja torjui päivän kuluessa monia vihollisen vastaiskuja. II/JR1 Heikkisen johdolla jatkoi etenemistä ja saavutti Milsuan eteläpuolisen maaston, missä vihollinen jälleen pysäytti sen.

III/JR1 Mäntylän pataljoona tunkeutui em. Pataljoonan takaa Suursuon reunaa pitkin Rapaharjun kohdalle. Taistelu jatkui yötä myöten kiivaana koko rykmentin rintamaosalla vihollisen vastustaessa etenemistä tiukasti.

Varhain seuraavana aamuna 22.8. divisioonan joukot jatkoivat suunnitelman mukaista toimintaa. Tykistön tukiessa I ja III Pataljoona työnsivät neuvostojoukot keskipäivään mennessä Sakkolan lentokentän maastoon, missä jälleen alkoi kiivas taistelu. II Pataljoona löi vihollisen Milsuassa ja saavutti keskipäivään mennessä Noitermaan aukeiden eteläreunan.

Taistelua jatkui Sakkolan lentokentän alueella koko 22. päivän. Vasta I/KTR 9:n tehokkaan tulivalmistelun jälkeen I ja III Pataljoona pääsivät eteenpäin ja työntyivät Äikkäänmäen aukeille. II pataljoona tunkeutui Pyhäjärven ja Kiimajärven väliselle kannakselle uhaten puolustavien neuvostojoukkojen selustaa.

23. päivä jatkettiin hyökkäystä Sakkolan seudulla ja aamulla oli kirkonkylä suomalaisten hallussa. Tämän jälkeen JR 1 pysähtyi lepäämään ja leiriytyi monta vuorokautta kestäneiden taistelujen uuvuttamana kirkonkylän maastoon.

Tiedusteluja tehtiin kuitenkin kaiken aikaa ja ne suunnattiin Vilakkalaan ja Saapruun Vuoksen pohjoisrantaa pitkin.

Kun JR1 saapui Taipaleenjoelle ja varmisti siellä linjan Kirvesmäki – Terenttilä, se oli saavuttanut ylipäällikön sille antaman tavoitteen Vuoksen – Suvannon linjan ja työntänyt tappioita kärsineet neuvostojoukot vesistölinjan taakse. Itä-Kannas oli vapaa vihollisista.

8. HYÖKKÄYS VANHALLE RAJALLE 31.8. – 2.9. 1941

Taistelut alkoivat taas uudelleen. Kauan ei ollut aikaa levähtää. 15. Divisioona otti vastaan rykmentin asemat Taipaleenjoella. Elokuun 26 – 29. JR1 siirrettiin kuorma-autoilla Keski-Kannakselle Vuosalmella Vuoksen eteläpuolelle ponttoonisiltaa pitkin.

30.8. Rykmentti sai taistelutehtävän. Sen oli hyökättävä rautatien vartta pitkin Valkjärvelle. Eteneminen tapahtui nopeasti, vaikka välillä oli murrettava tiukkakin vastarinta. II Pataljoona joutui Korpiojan asemalla kiivaaseen lähitaisteluun. Lopulta venäläiset heitettiin käsikranaatein ja pistimin asemistaan.

Elokuun viimeisen päivän aamuna saatiin Valkjärven asema ja kirkonkylä vähän myöhemmin vallatuksi.

Seuraavana päivänä 1. syyskuuta jatkui marssi Valkjärveltä etelään ja samoin seuraavana aamuna. rykmentti majoittui Vepsän ja Kärsälän kylien maastoon. Viljelysaukeat viettivät jyrkästi notkoon, jossa virtailevaa puroa entinen raja seuraili. Vihollinen oli miehittänyt rajan eteläpuolen ja ampui sieltä koko ajan harvahkoa häirintätulta.

Ylimmän sodanjohdon tavoitteena oli se, että puolustuslinjat oli sijoitettava niin, että Kannas katkaistaisiin mahdollisimman suoraviivaisesti kapeimmalta kohdaltaan. Sen johdosta etenemistä oli vielä jatkettava.

Rajanotkon maastoa tiedusteltiin partioimalla ja siten etsittiin sopivaa murtokohtaa koillisesta käsin Kirjosaloon Pohjois-Inkeriin tehtävää hyökkäystä varten.

Kun suunnitelmat oli laadittu, siirtyi III Pataljoona valmiusasemiin alas Petäjänotkoon. Erkkilä kuvailee: ”Metsä leviää synkkänä ympärillä ja tuntui melkein toivottomalta lähteä etenemään vastapäistä jyrkkää rinnettä.” Mutta aamulla joki ylitettiin ja sitkeästi ponnistellen 9. komppania pääsi Kirjosalon kartanon pohjoispuoliseen metsän laitaan. Sieltä hyökkäys jatkui Lehtokylään vievälle tielle. Venäläiset joukot jäivät mottiin, jota ryhdyttiin puhdistamaan.

Sää oli kurja. Satoi kuin saavista kaataen. JR 43:n Viirin Pataljoona tuli avuksi. Motitetut puolustautuivat sitkeästi, mutta saartorengas kiristyi. Hyökkäävät suomalaiset Pataljoonat jäivät kiinni ja hyökkäys Kirjosalon kylään pysähtyi. Yhteyttä tykistöön ja raskaisiin heittimiin oli vaikea pitää yllä ja rankkasade piiskasi miehiä ja vaikeutti muutenkin taistelua. II pataljoona tuli I pataljoonan avuksi ja hyökkäystä jatketaan yhteisvoimin. Mäntylän pataljoona oli sillä välin lähtenyt etenemään kaakkoon ja saavuttanut Lehtokylän aukeamat. Hyökkäys Kirjosalon motin selvittämiseksi jatkui hellittämättä. Pimeän syyskuisen yön ajaksi taistelutoiminta keskeytyi alkaen aamulla uudelleen. Venäläiset olivat koko ajan tuntumassa ja kun alettiin tutkia ympäristöä aamun valjetessa, huomattiin, että oli torkahdettu viholliskorsussa, jossa asukkaat olivat vielä sisällä. (Erkkilä)

Oltiin vihollisen korsukylän laidassa; kasapanoksilla oli tilanne pian ratkaistu, 4.9.-5.9. välisenä yönä vihollinen teki Kirjosalon – Lehtokylän tien suunnassa epätoivoisen ulosmurtautumisyrityksen, mutta se murtui rykmentin konekiväärin tuleen. Aamun sarastaessa laskettiin asemien edessä hyökkääjien jäljiltä pari sataa kaatunutta. Sotasaaliiksi saatiin vihollisrykmentin koko kalusto, yksi raskas tykistöpatteri sekä muutamia maahan kaivettuja suorasuuntaustykkejä. Nyt aukesi mahdollisuus etenemiseen Lempaalan järven suuntaan ja rykmentin tavoitteena oli ottaa haltuunsa Lempaalan maasto.

Kun motti oli selvitetty, jatkui marssi kaakkoon tietä pitkin, jonka venäläiset olivat rakentaneet talvisotaa valmistellessaan. Mahtavat aarniopuut kohosivat tien molemmilla puolilla ja sitten tultiin Iso – Korkiamaan harjanteille. Sieltä levittäytyi silmien eteen Inkerinmaa nyt ensi kertaa. Etäällä kumpujen takan pilkotti Lempaalan järven sininen silmä. Mahtava harjanne jatkui lounaaseen siellä häämöttävään Lappalaisenmäkeen saakka. Maasto oli loivasti kumpuilevaa. Ihmisiä ei näkynyt missään, mutta kylläkin raunioita ja villiintyneitä puistoja ja etäällä järven takana kohosivat suuret valkokylkiset kasarmirakennukset

Marssi jatkui. Lehtokylän luona ollut III Pataljoona liittyi mukaan ja jatkoi alas pitkin Rosalvinanmäkeä, I ja II Pataljoona etenevät myös kohti Lempaalan järveä. Kivitien ja Silatonjärven välistä päästiin työntymään vihollisen asemiin. Rosalvinanmäen rinteillä yövyttiin ja aamulla 8.9.41 sai I pataljoona haltuunsa Sutelen aukeat kiivaan tykistövalmistelun jälkeen. Siitä vihollinen työnnettiin pienelle alueelle Ryyppälän maastoon, josta se kuitenkin pimeän turvin pääsi vetäytymään pois. Ja näin oli tultu Lempaalan järven rantaan. Vielä on vallattava hallitseva Rivalinmäki Sutelan aukeiden länsipuolella. Sinne hyökkäsi Heikkisen Pataljoona.

Lempaalanjärven rannasta vetäydyttiin kuitenkin taaemmalle harjanteelle, johon itse kukin alkoi kaivaa ampumakuoppaa.. Niille tienoille linjat vähitellen asettuivat ja asemasota Lempaalassa alkoi.

Erkkilä kirjoitti hyökkäysvaiheen kuvauksen lopuksi: ”Kunniakas hyökkäysvaihe oli päättynyt. Johtajasuorituksista ja lukemattomista yksityisten miesten uroteoista on rakentunut tekojen sarja, jonka johdosta JR 1 on saanut kilpeensä nimet: Kananoja, Kaukola, Kaarlahti, Räisälä, Sakkola, Matikkala, Valkjärvi ja viimeksi Lempaala. Moni mies on poistunut iäksi rykmentin riveistä, ennen kuin perille on tultu ja pakkorauhassa menetetty Karjalan Kannas on saatu jälleen vapaaksi.”

9. ISÄN KUOLEMA

Marraskuussa 1941 koettiin Valtakarin perheessä suuri menetys. Pappa Valter menehtyi sydänkohtaukseen sikapossun teurastuksen yhteydessä sekoittaessaan veriastiaa.

Paavon komppanian päällikkö Jaakko Savilahti ilmoitti nuorelle miehelle varovasti ikävän uutisen. Hän kutsui nuorukaisen telttaansa, tarjosi korviketta ja kysyi, millaisessa kunnossa isä oli ollut pojan lähtiessä lomalta ja kertoi vasta sitten kuolinsanoman ja lähetti sotamiehen kotiin Lappeenrantaan kolmen päivän lomalle äidin tueksi.

Parin viikon kuluttua olivat hautajaiset ja sinne Paavo pääsi jälleen lomalle ja myös Urho-veli tuli Karhumäen suunnasta hautajaislomalle.

Pataljoona pidätti kuitenkin ensin Paavon lomapaperit, kun vt. Pataljoonan komentaja Parkkola katsoi, että Paavo oli ollut jo lomalla. Mutta jälleen Komppanian päällikkö Savilahti puolusti sotilastaan. Hän soitti pataljoonaan sanoen, ellei paperia tule, viedään asia rykmenttiin. Silloin juttu selvisi: Paavo sai lomapaperit ja pääsi hautajaislomalle, jota ei ole merkitty sotilaspassiin.

Valter Birger Valtakari haudattiin Lappeenrannan Ristikankaan hautausmaahan ihailemiensa honkien juurelle. Hautauspuheessaan Lappeenrannan seurakunnan kirkkoherra Kaiku Kallio sanoi ensimmäiseksi, että tässä tullaan hautaamaan rehellinen mies..

Kun Kallion sanontaa on pohdittu jälkeen päin, on päätelty, että rovastin sanat johtuivat siitä, ettei Valter ollut sekaantunut niihin vilppeihin, joita kaupungin toimihenkilöiden piirissä oli ilmennyt tuohon aikaan.

Mamma ja Juha jäivät nyt rakentamaan sekasortoiselta tuntuvaa elämää uudelleen. Urhon ja Paavon piti lähteä sotatoimiin toisen Itä-Karjalaan ja toisen Karjalan Kannakselle. Poikien lomat tulivat kierrossa vuorollaan ja mamman piti taistella elämisen puolesta, sillä hän ei saanut mitään eläkettä ei kaupungilta eikä valtiolta. Pappa oli ollut liian vähän aikaa kaupungin palveluksessa eikä hän ollut kuulunut eläke-etuuksien piiriin. Ja kansaneläkelait oli vasta säädetty. Mutta neuvokkaana ja näppäränä naisena Mamma otti yhä enemmän ompelutöitä, viljeli puutarhaansa, keräsi marjoja ja sieniä ja niin päästiin päivä päivältä eteenpäin.

III LEMPAALA 1941-1942

1. SYKSY JA TALVI 1941

JR 1 asettui syksyn 1941 kuluessa taloksi Lempaalan järven tuntumaan, sen rannoille ja sen itäpuolisille kukkuloille. Alue rajoittui idässä järven länsirannalle. Aluksi oli tukikohta jollakin rantatöyräällä, toinen viereisessä niemekkeessä tai tiheätä metsää kasvavalla rantaniityllä. Siitä paikka sai nimekseen ”Ryteikkö”. Vähitellen poterot yhdistettiin, vesirajaan rakennettiin ratsuesteet ja niin niistä muodostui yhtenäinen linja, jota kutsuttiin ”Järvirintamaksi” Asemat alkoivat Silantojoen pohjoispuolelta Kynsi-niemekkeestä seuraten rantoja etelää kohti. Venäläisten hallussa olevaa ”Saarta” vastapäätä oli tiheämpi miehitys kuin muualla. Ryyppälässä jo venyi etäisyys vihollisen asemiin kunnes edessä on pitkälle itään pistävä Pappilanniemi. Sen kärjessä olivat hävitetyn Lempaalan kirkon rauniot ja vanha hautausmaa, josta asemia kaivettaessa paljastui jo vuosikymmeniä sitten haudattujen vainajien luita.

Vihollisen asemat olivat tällä kohtaa vain parin sadan metrin päässä maantiesillan takana olevassa Voikalan niemessä. Siitä etelään alkoi aava järvenselkä, jonka länsirannalla oli ”Sauna” – tukikohta ja sen oikealla puolella ”Politrukki” ja äärimmäisenä etelässä ”Ryteikkö”. ”Politrukki” sai nimensä mäellä olleen rakennuksen mukaan, jonka taru kertoi olleen jonkun neuvostokihon kesähuvila.

Ryteikössä alkoi ”Maarintama”, varsinainen päälohko. Asemat kääntyivät täällä jyrkästi länteen ja eteen jäi laaja soinen rantaniitty, jolta loivasti kohosi tietä kohti venäläisten hallussa ollut ”Tolppakukkula”. Niin tultiin Pietariin vievän päätien varteen ja etuoikealla on jyrkkärinteinen ”Munakukkula”, josta kuukausien mittaan tuli Kannaksen kuuluisimpia taistelupaikkoja. Melkein pystyyn rinteeseen oli kaivettu portaat, jotka johtivat harjanteen laella sijaitseviin asemiin. Puoliväliin takarinnettä oli lapioitu tasanne, jonne juuri ja juuri mahtui teltta tukikohdan miehityksen majoituspaikaksi. ”Munakukkulan edessä oli ”Kyttäkukkula”, josta vihollisen tarkka-ampujat jatkuvasti pakottivat pitämään pään turvallisesti penkan suojassa. Kauempana levittäytyi laaja Inkerin lakeus, jonka keskellä lounaassa kohosivat Lavosenmäen uhkaavat bunkkerit. JR 1:n taisteluhauta kiemurteli pitkin ”Penni- kukkulan” rinteitä ja häipyi länteen kohti ”Rivalinmäkeä”, joka näkyi vain kiikarilla tähystäen. Sieltä alkoi naapurirykmentin JR 43: n lohko. Lännessä kohosi pensaspeitteisten töyräitten ylitse ”Kaljukukkulan” puuton laki. Lännessä jatkui pohjoista kohti Iso-Korkiamaalle eli Liljanmäelle rykmentin alue ja sinne asettui Rykmentin esikunta, Silatonjärvi, Muratan lampi ja Sutelan aukeat olivat vielä näiden rajojen sisäpuolelle jääviä paikkoja, jotka tuntuivat yhtä kiinteästi kuuluvan elämään Lempaalassa kuin joku edessä ollut tukikohta.

Ensimmäisenä syksynä ei ollut vielä yhtenäistä taisteluhautaa, joka kiertäisi alueella, vaan siellä täällä oli yksinäinen pesäke ja majoittuminen tapahtui teltoissa. Mutta ei näkynyt vihollistakaan. Taistelutoimintaa eikä häirintääkään ollut. Vihollinen tuntui painuneen kauas etelään ja kaakkoon. Vain jonkun yksinäisen vihollisen nähtiin liikkuvan järven itärannalla Vaskelovon asemalle päin. I/JR 1 jäi aluksi järvirintamalle. Maarintamalla olevan II Pataljoonan lohkolla sai vapaasti kulkea harjanteita pitkin tarvitsematta pelätä tarkka-ampujia. III Pataljoona oli alussa reservinä, mutta otti sitten vastaan asemat I Pataljoonalta, joka vuorostaan vapautti Heikkisen miehet taakse reserviin. Vaihdon väli oli aluksi viikon verran. Sitten se venyi kymmeneksi vuorokaudeksi ja kun Lempaalasta lähdettiin keväällä 1943, oltiin kullakin vuorolla yhtä painoa jo kolme viikkoa.

Syksyn edetessä alkoi vihollinen toimeliaammaksi. Sen miehitys ilmestyi asemien edessä oleville kukkuloille ja Kaljun, Kytän ja Tolppakukkulan tarkka-ampujat tulivat yhä kiusallisimmiksi. Eräänä lokakuun lopun päivinä ilmestyi jo piiskatykki Kaljun taakse ja alkoi pitää Munakukkulaa jatkuvana maalitaulunaan.

Talvi tuli aikaisin 1941; jo marraskuun alussa satoi paljon lunta ja se pysyi. III Pataljoona oli maarintamalla ja Munakukkulalla oli parin ryhmän vahvuinen miehitys.

Päivä 10.11.41 on jo painunut iltaan ja vartiomiehet tuijottavat esteiden taakse mustaan yöhön. Mielessä on vartion vaihto ja lämmin korvike kuppi teltan suojissa.

Silloin kuului liikettä esteiltä. Samassa järisytti tienoota valtava räjähdys ja ratsut lensivät parin kymmenen metrin päähän. Sitten kuului venäjänkielisiä komentoja, käsikranaatteja heitettiin pimeässä kohti asemia ja kymmenien kurkkujen huutama ”Uraa” leikkasi yön hiljaisuutta.

Ryssä hyökkäsi. Pian ryntäsi miehitys asemiin, mutta ylivoima oli liian suuri. Osa yllättäjistä yön turvin kiertämään kukkulan taakse ja kun esteeseen syntyneen aukon kautta hyökkääjät pääsivät hautaan torjunta tulesta huolimatta, oli tukikohta jätettävä niin kauan kuin oli tilaisuus välttää saarrostus.

Sitten saatiin yhteys tykistöön ja kranaatti toisensa jälkeen ujelsi mäkeen, johon viholliset kiireesti kaivoivat sirpalesuojia. Muutkin vastatoimenpiteet olivat jo käynnissä.

Reservissä oleva I/JR 1 Komppania sai hälytyksen illalla klo 23.00 aikoihin ja aamupuolella yötä olivat 1. ja 3. Komppania valmiina tulemaan apuun. Penninmäellä oli neljä konekivääriä tuke- massa yhtyen tykistön ja heittimien tuli-iskuun. Klo 5 lähti hyökkäys liikkeelle mäen juurelta. Keskitykset ja konekiväärisuihkut pitivät vihollisen päät matalina ja niin päästiin onnellisesti suon yli kukkulan juurelle. Välillä on jouduttu ylittämään muutaman metrin levyinen Kivarinjoki, joka kiertää Munan ja taajempien asemien välistä. Vaatteet siinä kastuivat, mutta eteenpäin päästiin eikä sitä juuri huomannutkaan jännitykseltä.

Esteiden vihollisen puolelle eteni 1. Komppania ja se pääsi kukkulasta etelään olevien notkelmien kautta Pietarin tielle saakka. Näin katkaistiin kukkulalla olevan osaston yhteydet taakse päin. 3. Komppania oli saanut käskyn vallata itse Munakukkulan.

Vihollisten joutuessa suojautumaan tykistö-, kranaatinheitin ja konekivääritulta 3. Komppania pääsi rynnäkköetäisyydelle ja nyt lensivät käsikranaatit vihollista kohti,

jonka vastatoimet myöhästyivät. Viholliset tulittivat epätoivoisesti, mutta vastarinta murtui pakostakin. Kun suoraan rintamassa edennyt joukkue saavutti taisteluhaudan, alkoi järjestelmällinen vyörytys: konepistoolit soittivat ja käsikranaatit tekivät tehtävänsä. Viholliset valtasi pakokauhu ja he ryntäilivät pelastuakseen, mutta vain harva onnistui pääsemään Tolpalle. Aamulla päivin noustessa näkyi taistelualue kaikessa kaameudessaan. Munakukkulan laella ollut juoksuhauta oli täynnä ruumiita ja se sai myöhemmin Ruumiskujan nimen. Kaivannossa oli 85 kaatunutta ja kukkulan rinteillä niitä luettiin pitkälle toista sataa..

Omia tappioita oli pari kaatunutta ja toistakymmentä haavoittunutta. Erkkilä piti menetyksien pienuutta siitä johtuvana, että pataljoonalla oli jo alun perin henkinen yliote ja oikea hyökkäyshenki, jotka molemmat ovat sodassa välttämättömiä. Vielä seuraavana yönä vihollinen yritti partioilla tunkeutua kukkulalle. Mutta Muna oli suomalaisten entistä varmemmin. Kaikki palautui entiselleen ja päivät seurasivat toinen toisensa kaltaisina.

Vuoden 1941 viimeisten kuukausien aikana kasvoi venäläisten aktiivisuus. Suomalaisten hallussa oli kuitenkin tukikohtia, joilta oli hyvä näkyvyys maastoon. Sellainen oli Munakukkulan lisäksi Lempaalan järveen pistävä Pappilanniemi. Jokunen partio oli karkoitettu silloin tällöin esteitten edestä. Mutta joulukuun 10. päivä aamulla soi vartiomiehen hälytyskello. Vartiomies oli palatessaan tukikohtaan huomannut ryhmän vahvuisen vihollispartion pyrkivän vartiopaikan selustaan. Tykistö sai valorakettimerkin ja se keskitti tunnin ajan vihollisjoukon alueelle, minkä jälkeen puolijoukkueen vahvuinen miehistö kersantti Lallukan johdolla löi heidät takaisin.

Rannikon edustalla oleva Pirunsaari oli kuitenkin vielä vihollisen hallussa. Pieni viiden vapaaehtoisen muodostama joukko eteni kersanttinsa johdolla saarekkeen reunaan, johon omat heittimet olivat antaneet keskityksen. Syöksyen päästiin puoliväliin metsikköä, mutta sitten kävi vastarinta niin tiukaksi, että miesten oli pysähdyttävä. Tilanne kävi muutenkin uhkaavaksi, kun käsikranaatit loppuivat, ja vihollinen pystyi pikakivääreillä sulkemaan selustayhteydet.

Silloin tempaisi stm. Varis käsikranaattilaatikon ja syöksyi aukeaman yli tovereitten avuksi. Nyt nosti pieni iskuosasto hurjan huudon ja syöksyi kiivaasti ampuen venäläisten kimppuun. Käsikranaatit heitettiin yhtenä ryöppynä. Tuima ottelu päättyi suomalaisten loistavaan voittoon. Saarekkeeseen jäi yli 40 kaatunutta vihollista, kun taas vastaiskun tehneistä ei kukaan edes haavoittunut. Taaempaa jäällä oli vielä tulossa suurempi vihollisosasto, mutta valpas vartiomies huomasi liikettä ja antoi hälytyksen. Hänen kohtalokseen tuli kuolla vihollisen pistimestä, mutta myös hyökkääjät kuolivat viimeiseen mieheen.

Paavo kavereineen nosti muutaman kaatuneen vihollisen pystyyn piikkilankaestettä vasten. Vihollisenpanssarilevyn takana ollut kovaääninen huuteli:” Häpäisette kaatuneita.” Siinä oli sodan karmeaa arkea. Tähän päättyivät venäläisten suuremmat hyökkäysyritykset talven aikana. Vasta seuraavana kesänä he jälleen aktivoituivat.

Joulun 1941 sekä 1942 Paavo oli rintamalla. Miesten suureksi hämmästykseksi ja iloksi heidän kunnioittamansa komppanianpäällikkö Jaakko Savinen tuli viettämään joulua komppaniaan miestensä kanssa.

2. VUOSI 1942

”Mutta talvi kiristi otettaan. Korsujen savut nousivat kapeina juovina pakkasilmaan ja tuuman paksuinen jää peitti ikkunapahasen. Aurinko kohosi kylmästä punertavana Kieron kylän kuusikon ylle ja loi ensimmäiset säteet Kaljukukkulalle, jossa vihollisen vartiomies näkyi kävelevän pakkasen puremin varpain edestakaisin pesäkkeestä toiseen. Kiväärillä ei tehnyt mieli ampua, sillä sormia alkoi paleltaa vimmatusti, kun täytyi vetää käsine pois ja käsitellä metallista lukkoa.

Uusia ja tilavampia korsuja rakennettiin asuttavaksi ja sotilaskotia varten. Sellainen oli todellinen keidas etulinjan tuntumassa. Anderssonin miehillä oli Inkerinlinna, II Pataljoona oli rakentanut Inkerinhovin ja seuraavana talvena III/JR 1: Kaakonkulma oli kanttiinirakennustaiteen viimeisin sana.

Päivät kuluivat. Paketteja odoteltiin ja niiden toivossa valtaisat määrät kirjeitä lähetettiin ympäri Suomea. Lunta sataa jälleen runsaasti. Kinokset pyrkivät sulkemaan koko korsun sisäänsä. Juuri kun oli saatu lapioiduksi taisteluhauta naapuritukikohtaan, nousi illan hämärtyessä entistä ankarampi pyry. Se jatkui koko yön ja piiskasi hienoina rakeina vartiomiesten kasvoja, sillä esteelle päin oli tuiskussakin tähystettävä. Ja kun seuraava päiviä valkeni, oli hauta entistä täydellisemmin tukossa. Vain reunoille heitellyistä lumiröykkiöistä voi jossain määrin päätellä asemien kulun. Vartion vaihdot oli aamupäivällä suoritettava syöksyen aukean yli, kunnes saatiin sen verran hautaa avattua, että ryömien päästiin eteenpäin.

Mutta lunta oli satanut vastarinteessäkin oleviin asemiin. Kaljukukkulalla yritti vihollissotamies tulla itäkärjessä olevalle vartiopaikalleen, mutta turhaan. Suomalainen tarkka-ampuja oli saanut hänet jyvälle. Lumiröykkiön viereen jäi musta liikkumaton läikkä, jonka puolenpäivän tienoissa alkanut lumisade lopulta peitti.

Majuri Mäntylä III Pataljoonan komentaja siirtyi vuoden alusta toisiin tehtäviin ja hänen sijaansa tuli kapteeni Tammisto ja Pataljoona oli silloin asemissa maarintamalla.

Partiotoiminta jatkui myös suomalaisten taholla. Tammikuiseen iltayöhön häipyi 8. Komppanian partio kersantti Kuusisen johdolla oikeanpuolimaisten Komppanioiden saumasta omien esteiden läpi pimeyteen aloittaen siten partioretkien ketjun, jonka vain rykmentin siirto katkaisi. Pitkä tuokio kului täydellisessä hiljaisuudessa, kunnes Kaljun suunnalta joku lyhyt sarja antoi aavistaa, että tapahtumat alkoivat kehittyä nopeasti. Pian seurasi pari kumeaa kasapanoksen jyrähdystä, joita jatkoivat pitkät konepistoolisarjat. Sitten oli taas hiljaista kunnes partio sukelsi täysilukuisena esiin pimeästä ja ryssä samanaikaisesti antoi kovan keskityksen Kaljulle luullen kukkulaa vielä suomalaisten miehittämäksi, koska perään seurasi ”uraata” huutaen suoritettu vastaiskualueelle, jossa oli enää lumessa vain joukko iäksi vaienneita neuvostosotilaita.

Lempaalassa vuosi 1942 kesä, syksy ja talvi kulkivat siten, että molemmin puolin suoritettiin partiointia milloin suuremmalla, milloin pienemmällä joukolla. Jonakin päivänä vihollistykistö yltyi ankarampaankin keskitykseen, usein asemien taakse, missä pataljoonien huoltoelimet sijaitsivat Kranaatinheittimien ammuksia putoili myös sinne tänne Munalle, Rivalinmäkeen ja Pappilanniemeen. Tarkka-ampujat olivat paikoillaan myös puolin ja toisin.

Kevään ja kesän koittaessa rakennustoiminta vilkastui. Rakennettiin uusia korsuja, yhteisiä kokoontumishuoneita kuten elokuvateattereita ja kanttiineja. Tässä osastot kilpailivat siitä, kenen rakennus oli komein ja parhain.

Viihdytyskiertueita tuli myös Lempaalaan etulinjan miehiä ilahduttamaan. Urheilukilpailut olivat hyvin suosittuja, varsinkin kun JR 1 menestyi niissä.

”Vapaa-aikana” yleisin harrastus oli kortinpeluu. Paavo ei yleensä kuulunut korttisakkiin, mutta kerran hän kuitenkin innostui mukaan pelaamaan ”venttiä” ja moukan tuurilla hän voitti koko potin eli nykyrahassa n. 4 000 mk

3. LOMASEIKKAILUITA

Paavo oli ollut juuri vuorolomalla Lappeenrannassa. Voidakseen olla vähän pitempään kotona hän jäi junasta ja valitsi autokyydin Viipurin kautta Valkjärvelle. Kuorma-autokyyti oli kuitenkin hyytävän kylmä talvisena päivänä pakkassäässä ja lunta tupruttaessa. Valkjärvelle päästyään hänen piti mennä hyvän tuttavan Maija Immosen luo sotilaskotiin lämmittelemään, sillä tuntui kuin kikkelit ym:t olisivat olleet jäässä. Vilustuminen oli kuitenkin tapahtunut ja kuume alkoi nousta. Vaikka korttipeli onnistui yli odotusten, kuume vaan kohosi. Miehet sanoivat silloin, että Paavoon iski korttivilu, kun hän voitti kaikki miesten rahat.

Aamulla oli edessä sairaalareissu. Lääkintäalikersantti Aimo Martikainen vei hänet ensin JSP:lle eli joukkosidontapaikalle ja sieltä hänet sitten ohjattiin kenttäsairaalaan Raudun Miettilään,

Siellä Paavo oli reilun viikon ja sitten hän sai 10 vrk toipumislomaa. Lääkärin kirjoittaessa todistusta Paavo huomasi, että pöydällä oli valmiiksi allekirjoitettuja lääkärintodistuksia. Kun lääkäri meni käymään toisessa huoneessa, hän pisti niitä taskuunsa vastaisen varalle. Niinpä kun toipumisloma loppui, hän kirjoitti itselleen lääkärin todistuksen ja sairautena oli bronchitis kuten edellisessäkin todistuksessa oli ollut.

Herätessään ärsyyntynyt Paavo nousi, otti jakkaran käteensä ja huusi vastaan: ”Minä oon tullu tänne vapaaehtoisesti, mutta en aktiiviukkojen iloks hyppimään. Mutta kun mennään rajalle päin, niin minä oon aina nenän verran sinua edellä.” Nokkalaa ärsytti tietenkin tällainen puhe ja käyttäytyminen ja hän uhkasi viedä Paavon putkaan ja sotaoikeuteen. Mutta ymmärtäväinen joukkueenjohtaja luutn. Hannu Vainio sanoi, ettei Valtakaria mihinkään viedä, häntä tarvitaan täällä; itse

teit väärin, kun menit nukkuvaa miestä potkimaan.

Paavo otti huovan ja lähti ulos ja sanoi: ”Minä meen nyt rannalle aurinkoa ottamaan, kun meillä on lepovuoro, tehkää minun puolesta tarkastuksia tai mitä vaa.”

Vastustuksesta oli seurauksena, että iltahuudon jälkeen määrättiin Paavo apupäivystäjäksi yön ajaksi ja päivällä piti olla mukana normaalissa palveluksessa. Ts. hän sai kovennettua arestia viikon verran. Mutta jermu on aina jermu. Paavo meni ullakolle valoisan ikkunan eteen veistämään hirviperhettä. Tästä hän ilmoitti panemalla lapun Ilmoitustaululle, että päivystävä upseeri tietää, missä apupäivystäjä on.

Samaan aikaan kun päivystäjä luki ilmoitusta siihen tuli myös lääkintäalikersantti Aimo Martikainen, molemmat tunsivat ”pappenheimilaisensa” ja vähän vinosti hymyillen antoivat asian olla.

Kurinpitoasia järjestyi näin mukavasti.

3. VT-LINJAA RAKENNETAAN

Kesäkuun puolenvälin jälkeen JR 1 marssi rakentamaan VT-linjaa. III Pataljoona sijoittui Siiranmäkeen ja Korpikylään. 7. ja 12. Komppania sekä esikunta majoittuivat Riihisyrjään. I/JR majoittui Ahijärvelle ja II Pataljoona Vammelsuuhun Suomenlahden rannalle.

III Pataljoonan piti raivata leirialueensa tiheään kuusikkoon, jossa sydänkesän itikkarunsaus toi mieleen epäilyn siitä, että tokkopa Lapinsääsket ovat enää paljon kummempia. Päivällä tehtiin työurakoita ja illalla puuhailtiin oman leirialueen kunnostamiseksi. Heinäkuun lopulla voitiin jo pyytää vieraita katsomaan Kylmäojan varuskuntaa.

VT-linjaa rakennettaessa oli työnjalo seuraava. linnoituskomppaniat ja vankiosastot tekivät raskaimmat laitteet, niiden huolena olivat kupukorsujen ja betonibunkkereiden valu, kun taas rykmentin tehtävänä oli kaivaa taisteluhaudat ja pesäkkeet sekä tukea ne, sitten piikkilankaesteet ja myöhemmin paljon työtä vaatineet maaleikkaukset kiviesteitä varten.

Aluksi tuntui työurakka mahdottomalta kesä kuumalla ja kohtuullisen pitkän marssin jälkeen. Suo upotti jalan alla, olkapäillä oleva pölkky tuntui toivottoman raskaalta ja määränpää häämötti kaukana mättäitten takan. Urakasta oli vielä enemmän kuin puolet jäljellä ja aurinko oli jo yli puolen päivän. Siinä kyseltiin omassa mielessä ja toisilta, mahtaako tämä kaikki olla tarpeellistakaan. Onhan siellä edessä linja, joka pitää ja eihän se venäläinen tänne päin hyökkää.

Hiki tippui poskilta ja kaikenlaiset ajatukset risteilivät aivoissa . Mutta työn tekoon totuttiin, olkapäiden arkuus parani ja paksumpikin paalu keikkui niillä aikaa myöten kevyesti keskelle suota.

Päivät ja viikot kuluivat, ja työn jäljet alkoivat vähin erin näkyä. Viivasuora tolpparivi halkoi suota ja siellä täällä näkyi pylväiden keskenpiikkilangan vetoryhmiä työssä.Taisteluhautaa syntyy metri metriltä.

Omia harrastuksia ehdittiin myös harjoittaa, kun taistelutoiminta ei sitonut kuten Lempaalassa. Jotkut lukivat kirjoja, sillä pataljoonan kirjasto kasvoi jatkuvasti. Osa opiskeli, kun siviiliin pääsy häämötti kuvitelmissa ja silloin kysytään, osaako mies muutakin kuin ampua konepistoolilla. Urheilua harrastettiin entiseen tapaan. Melkein jokaisella yksiköllä oli oma koripallokenttä.

Syksy saapui, teltassa oli ollut jo monena yönä viileää ja itse kukin joutui manttelinsa alla hytisemään ja odottelemaan, että joku pistäisi tulta kaminaan. Pystyseinäisiä pahvitelttoja ryhdyttiin valmistamaan talven ja pakkasten varalle. Seinät ympäröitiin turpeella, oven eteen rakennettiin tuulikaappi ja katto peitettiin päreillä ja havuilla. Kun kaiken ylle vielä satoi lumen marraskuussa, muistutti leirialue pyöreine kekoineen lähinnä eskimoyhdyskuntaa, jossa iglu oli kylki toisessaan kiinni.

Talvi ja routa eivät kuitenkaan estäneet työn tahtia. Jäinenkin maa liikkui, kun vahva mies vain ei ollut jäässä. Jos hetkeksi jäi nojaamaan lapioon, muistutti pakkanen pian että urakasta oli vielä lähes metri kaivamatta.

Syksyllä lumien tultua tapahtui rykmentin johdon vaihdos. Monivuotinen komentaja eversti Maskula siirtyi muihin tehtäviin ja eräänä harmaana marraskuun päivänä oli

komppania nelirivissä uuden komentajan everstiluutnantti Viljasen edessä. Selvin sanoin hän luonnehti ne syyt, joiden vuoksi me jatkuvasti olimme täällä ja ennen kaikkea, miksi VT-linjaa piti rakentaa.

Telttoihin saatiin sähkövalo syksyn mittaan ja karbidilamput saatiin huoletta viedä talousaliupseerin varastoon. Samanaikaisesti valmistui Ahijärvelle henkinen keskus Kino-Kitapuu, joka vihittiin tarkoitukseensa 6.12.1943.

Myös suhteet siviiliväestöön olivat hyvät. Karjalan piirakat maistuivat, kun käytiin vierailuilla karjalaistaloissa. Erityisesti naispuoliset naapurit huomattiin ja monia pysyviä liittoja solmittiin rykmentin miesten ja karjalaistyttöjen kesken. Erkkilän mielestä tämä saattoi vaikuttaa sen, että Pentsilän, Ahijärven ja Riihisyrjän päivät olivat miellyttävimpiä koko sota retken aikana.

Elämä ja oleminen kulki vuodenaikojen mukaan vakaata rataansa. Päivät pitenivät ja ensin tulivat hohtavat hanget ja sitten kissat pajuihin. Aikanaan syntyivät ensimmäiset pälvet ja puut saivat hiiren korvat, tuli jälleen kevät. Kolmas sotatalvi oli takana ja sen kuluessa olivat erillään siellä täällä olleet taisteluhaudan pätkät yhdistetty ja nyt kiersi kilometrien pituinen vyöhyke pitkin metsäsaarekkeiden reunoja. Työtä oli tehty, se näkyi kaikkialla.

Piikkilankaesteet halkoivat soita, kiersivät metsäniemekkeitä ja hävisivät kuusikon sisään. 32 km oli estettä valmistunut yksinomaan rykmentin työlohkolla ja taistelu- hautaa oli kaivettu neljä kilomeriä. Konekivääriasemia oli rakennettu n. 170 ja suojakomeroita ja ampumapesäkkeitä kumpiakin kaksinkertainen määrä verrattuna konekivääriasemiin.

Mutta vaikka työtä oli tehty yötä päivää ja paljon oli saatu aikaan, oli paljon tekemättä. Työvoimaa ei ollut ehkä tarpeeksi ja tuskin kukaan pystyi aavistamaan, kuinka pian rakennelmaa jouduttiin tarvitsemaan.

Rykmentti oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä, toukokuisen illan hämärtäessä ja karjalaistyttöjen vilkuttaessa tien varrella, alkoi marssi kohti etulinjaa a tulevaisuutta, josta kukaan ei tiennyt mitään. Ensimmäisenä lähtee 14.5.1944 toinen pataljoona. Ensimmäiset aikakranaattien hattarat ilmestyvät päiden yläpuolelle ja silmien eteen levittäytyi samanlainen maisema kuin Lempaalassa. Oikealla häämötti metsän yli meren näköpiirin taa häipyä juova ja kaukana edessä erotti kiikarilla Pietarin tehtaitten piiput taivaanrantaa vasten. Oli tultu Valkeasaareen.

4. LAKKAA HAKEMASSA VIIPURISSA

V. 1943 Paavo oli voittanut rykmentin puhdetyömestaruuden Valkjärvellä pidetyssä kilpailussa. Sen jälkeen hänet kelpuutettiin tekemään rykmentinkomentaja Lylylle adressin kannet visakoivusta. Kanteen hän veisti rykmentin tunnuksen lumipukuisen sotilaan.

Tätä työtä varten Paavon piti hakea Viipurista lakkaa. Siellä hän taas joutui kiipeliin, kun ei tervehtinyt vastaantulevaa sotilasvirkamiestä. Mutta näppäränä sananiekkana Paavo puolustautui: ”Olen tullut tänne Lempaalasta asti enkä tunne tuollaisia arvomerkkejä ja niin jäi tervehtimättä.” Kaveri lähti etsimään ”katujyrää” eli katupartiota. Silloin Paavo pinkaisi omille teilleen ja tilanne oli pelastettu.

V RAUHAN TUNNUSTELUJA KEVÄTTALVELLA 1944

Jo marraskuun 20. 1943 Neuvostoliiton Ruotsin lähettiläs Aleksandra Kollontai ilmoitti Ruotsin kabinettisihteerille, mikäli Suomi oli halukas keskustelemaan rauhasta, sen edustajat olisivat tervetulleita Moskovaan. Ennen keskusteluja neuvostohallitus halusi tietää Suomen ajatukset ja ehdotukset. Kollontain mukaan ei ollut tarkoitus tehdä Suomesta Neuvostoliiton provinssia ellei Suomen politiikka siihen pakottaisi Nämä tiedot välitettiin Suomen lähettiläälle.

Teheranin kokouksessa marraskuun lopulla 1943 neuvottelivat Roosevelt, Churchill ja Stalin vuoden 1944 operaatioista ja sodan jälkeisistä järjestelyistä Euroopassa. Roosevelt kysyi Stalinilta, voisiko tämä tehdä mitään Suomen irrottamiseksi sodasta. Mutta Stalinin vastaus oli suomalaisten kannalta tyly. Suomalaiset olivat olleet säälimättömiä venäläisiä kohtaan kuin saksalaisetkin. Vuoden 1939 rajojen pohjalta ei Stalinin mielestä voitu käydä neuvotteluja, sillä Neuvostoliitto pyrki turvaamaan Leningradin ja asemansa Itämerellä. Suomalaiset joutuisivat suorittamaan sotakorvauksia ja lisäksi karkottamaan saksalaiset maasta.

Suomen hallitus lähetti Aleksandra Kollontaille kiitossähkeen tammikuun alussa 1944 ja siinä kiitettiin lähettilästä rauhanponnisteluista. Mutta Suomi ei voi pyrkiä sellaiseen rauhaan, joka irrottaisi maasta kaupunkeja ja muita taloudellisesti tärkeitä alueita.

Kollontai pettyi vastaukseen ja sanoi Ruotsin ulkoministerille, että olisi kuitenkin tärkeää, että suomalaiset lähettäisivät edustajan suoraan Moskovaan. Myös Yhdysvaltain asiainhoitaja jätti ulkoministeri Ramsaylle nootin, jossa suomalaisia kehotettiin ottamaan yhteyttä Moskovaan. Tämä tapahtui 31.1.1944.

Pitkien keskustelujen jälkeen 9.2.1944 Suomen hallitus päätti lähettää valtioneuvos J. K. Paasikiven Tukholmaan ottamaan selvää NL:n rauhanehdoista. Paasikivi saapui sinne 12. helmikuuta ja matka oli naamioitava kirjojen ostamismatkaksi etteivät saksalaiset saisi vihiä rauhantunnusteluista.

Kollontai ja Paasikivi tapasivat kolmena päivänä ja keskustelut olivat pitkiä. Mutta rauhanehdot olivat samat, joita Stalin oli kaavaillut Teheranissa. Nämä ehdot oli hyväksyttävä, ennen kuin voitaisiin neuvotella Moskovassa. Samaan aikaan NL antoi ehdot Dagens Nyheterille julkaistavaksi.

Suomen hallitus pohti kauan ja tarkasti analysoiden rauhanehtoja ja ilmoitti lähettiläs Kollontaille, että ehdot olivat erittäin raskaat ja vaikeat toteuttaa Pääministeri Linkomies esitti erillisrauhakysymyksen eduskunnalle 29. helmikuuta. Se valtuutti hallituksen jatkamaan yrityksiä rauhan saavuttamiseksi äänestys tulos oli 105 – 80.

26. – 27. 3. J. K. Paasikivi ja Carl Enckell lensivät Moskovaan Tukholman kautta kumpikin yksityishenkilöinä. He neuvottelivat ulkoministeri Molotovin ja hänen avustajansa Dekanosovin kanssa useita kertoja maaliskuun viimeisinä päivinä. Mutta rauhanehdot pysyivät yhtä ankarina. Kun Paasikivi valitti tätä, Molotov sanoi, ettei hän ymmärrä, miksi heidän pitäisi tehdä myönnytyksiä suomalaisille. Saksa oli jo hävinnyt sodan ja Suomi on ollut sen liittolainen, niin sitä käsiteltäisi kuin voitettua maata.

Neuvottelijat palaavat takaisin ja he selostivat käytyjä neuvotteluja presidentti Risto Rytille, hallitukselle ja eduskunnan ulkoasiain valtuuskunnalle.

Kun pääministeri Linkomies selosti eduskunnalle 12.4. tilannetta ja hallituksen kantaa eikä eduskunnan mikään ryhmä asettunut kannattamaan rauhanehtoja. Suomi vastasi 15.4. kielteisesti NL:n esittämiin rauhan ehtoihin.

Neuvostoliitossa olivat jo suomalaisia vastaan käytävien operaatioiden suunnitelmat täydessä käynnissä. 28.4. Neuvostoliiton ylin sodanjohto vahvisti päätöksen, jonka mukaan puna-armeijan neljäs strateginen isku suoritetaan Karjalan Kannaksella ja Aunuksessa. Sitten toukokuun alkupäivinä alkoi Leningradin lounaispuolella hyökkäämään määrätyn NL:n 21. Armeijan kouluttaminen. 3.5. Kannaksen hyökkäys- suunnitelman päästrategi kenraali L. Govorov vahvisti suunnitelman. Se perustui voimakkaaseen tykistövalmisteluun, joka murtaisi suomalaisten vastarinnan. Läpimurtoalueeksi määrättiin Valkeasaaren lohko, jossa 20 km kaistalle varattiin yli 200 tykkiä rintamakilometriä kohti. Lisäksi tuli-iskua tukisivat laivasto ja ilmavoimat.

VI KÄÄNNE SUURSODASSA

Jo 1943 vuoden lopulla tapahtui käänne suursodassa ja se osoitti tarkkaavaisille suomalaisillekin, ettei Saksa voisi saada lopullista voittoa. Saksan joukot kokivat vakavia tappioita . Venäläiset vahvistivat asemiaan ja liittoutuneet suunnittelivat maihinnousua Normandiaan ja aikoivat sieltä vyöryttää Berliiniin.

Saksalaisten suurmenetys tapahtui, kun kenraalisotamarsalkka Fr. Pauluksen armeija antautui Stalingradissa 31. tammikuuta 1943. Neuvostojoukot valtasivat Pähkinälinnan 18.1.1943.. Heinäkuussa samana vuonna Saksan panssarijoukot kärsivät kohtalokkaan tappion Kurskin luona.

Suomen rintamilla oli hiljaista, asemasota jatkui. Puhdetöitä tehtiin, opiskeltiin, urheiltiin ja viihdytyskiertueet kävivät tervehtimässä rintamajoukkoja. Saksa oli

saanut vihiä Suomen rauhantunnusteluista ja se keskeytti mm. elintarviketoimitukset ja diplomaatit sekä kenraalit saivat käydä selittämässä Suomen tilannetta

Berliinissä. Hitler lähetti paheksuvan kirjeen Rytille ja lähettiläs Kivimäkeä nuhdeltiin.

Suomi joutui tasapainoilemaan toisaalta piti yrittää rauhan hierontaa Neuvostoliiton kanssa toisaalta täytyi yrittää olla väleissä saksalaisten kanssa. Siinä oli Suomen hallitukselle ja presidentille kova paikka. Jälkeen päin todettakoon, että Suomen herrat onnistuivat, sillä olisi ollut mahdollista, että Saksa olisi miehittänyt maan ja siitä olisi ollut seurauksena, että neuvostojoukot olisivat vyöryneet myös maahamme ja taistelut olisivat vyöryneet yli maamme kuten Puolassa kävi.

Neuvostohyökkäyksen valmistelut alkoivat helmikuussa kolmena erittäin voimakkaana Helsingin pommituksena. 6.-7.2. ja 16.-17.2. ja vielä 26.-27. 2. tekivät neuvostokoneet 2100 lentoa pääkaupungin ylle ja pudottivat 12000 miina- ja palopommia, mutta vain 800 pommia eli 7% kaikista pommeista putosi kaupungin alueelle. Kiitos kekseliään ja taitavan ilmatorjunnan.

Vaikka selvät merkit olivat nähtävinä ja saksalaisilta saatiin myös tietoja venäläisten keskittävästä taktiikasta ja vaikka operatiivisen osaston päällikkö eversti Valo Nihtilä esitti, että Kannakselle pitää saada lisää joukkoja ja että siellä tulee olemaan ratkaisevien taistelujen pääpaino, Suomen sodan johto jäi valmistautumatta uuteen tilanteeseen. Sen mielestä sota ratkaistaan itärintamalla Saksan ja Neuvostoliiton välillä ja siinä sivussa Suomi saattaisi jäädä syrjään loppuratkaisussa.

Ylipäällikkö vetosi komentajiin, että he käyttäisivät tarkkaan puolustuksen vahvistamiseen Karjalan kannaksella sen ajan, mitä vielä oli jäljellä. Mutta välinpitämättömyys oli saanut vallan niin armeijakuntien, divisioonien, rykmenttien komentajissa kuin sitten pienempien yksiköitten päälliköissä. Päämajan tehostuskäskyt jäivät täyttämättä tai puolitiehen. Esimerkiksi Saksasta oli saatu maaliskuussa panssari- nyrkkejä ja – kauhuja. Mutta ne olivat siististi varastossa. Niitten käyttöä ei opetettu miehistölle, käyttöohjeita ei käännetty suomeksi. Ja niin ne olivat hyödyttömiä.

Kannakselle kuljetettiin kuitenkin lisäjoukkoja Itä-Karjalasta. Laguksen panssaridivisioona ja 3. divisioona, muutamia erillispataljoonia ja Äänisen rannikkotykistön kalustoa

Linnoitustöitä tehtiin kyllä. Niissä olivat mukana mm. JR 1. Töitä tehtiin VT-linjalla ja sitten vielä VKT(Viipuri, Kuparsaari, Taipale)- linjalla. Tuskin linnoitustöissä ponnistelevat miehet tiesivät, mitä Neuvostoliitossa kenraalit suunnittelivat heidän päänsä menoksi. Pahaa aavistamatta JR 1 marssi Valkeasaareen ja otti siellä rintamavastuun toukokuun puolivälissä.

VII VALKEASAARI

1. AIKA VALKEASAARESSA ENNEN SUURHYÖKKÄYSTÄ

Valkeasaaren asemat kuuluivat Leningradin uloimpaa teräsrenkaaseen. Ne olivat erittäin epäedulliset: maasto kohosi loivasti itää ja etelää kohti ja asemat olivat kuin lautasella vihollisen edessä. Pesäkkeet ja juoksuhaudat olivat rappeutuneet; yhteydet selustaan olivat huonot, oli vain muutamia matalia yhdyshautoja, joita vihollinen voi suoraan tähystää. Alue oli myös Kronstadtin suurien tykkien kantaman päässä.

Kun joukot saapuivat Valkeasaaren asemiin ja totesivat tilanteen, ne ihmettelivät, kuinka näin oli päässyt tapahtumaan ja mitä nyt pitäisi tehdä? Kanttiini ja rykmentin sekä pataljoonien komentopaikat olivat hyvässä kunnossa. Nämä olivat n. 3 km päässä etulinjasta. Miehistön korsut olivat kunnolliset. Mutta asemat?

Rykmentin ja pataljoonien johto kiinnitti huomionsa asemien puutteellisuuteen. Heti ryhdyttiin päättäväisesti toimenpiteisiin niiden parantamiseksi. Tukikohtien väliset roudan runtelemat taisteluhaudat avattiin viipymättä. Taakse perustettiin rakennus- toimikuntia, jotka heti alkoivat valmistella edessä tarvittavien korsujen ja pesäkkeiden kehikoita. Keväisen yön hämärä aika on lyhyt ja sen mittainen oli edessä myös työskentelyaika. Valoisalla ei voinut rakentaa, siitä piti vihollinen huolen.

Samaan aikaan kuultiin ja nähtiin, miten vihollisen puolella valmistauduttiin. Siellä kaivettiin rynnäkköhautoja kohti suomalaisten asemia. Lopulta ne olivat jo 100 – 200 m päässä, maa vietiin säkeissä taakse ja ilmaverkko suojasi näkyvyyden Tykistö ampui tarkistusammuntoja ruutuihin sekä tuhosi korsuja järjestelmällisesti. Tähystyspalloja nousi taivaalle. Kuultiin panssareiden telaketjujen kolinaa ja lentokoneet tekivät tähystyslentoja. Toimeliaisuus oli suuri ja siitä pääteltiin, että jotain suurta oli tekeillä, mutta omalla puolella nukuttiin ”Ruususen unta”

Pari viikkoa oli ehditty olla asemissa ja paikat alkoivat olla tuttuja. Etulinjan miehillä oli selvä käsitys siitä, miten asemat kulkivat. Myös reservissä ollut III Pataljoona oli perehtynyt alueeseen suorittaessaan kenttävarustelutöitä.

I Pataljoona miehitti ns. etelälohkon. Sen asemat alkoivat Aleksandrovkan kyläaukeaman pohjoislaidalta ja ulottuivat lähelle Pietarin tietä. ”Kärjestä” kääntyi taisteluhauta ”Suu” –tukikohdan kautta koilliseen ”Vinkkelin” lohkolle. Siitä alkaa II Pataljoonan taisteluhautaosuus. Sen etäisin tukikohta ”Siipi” sulki Pietarin - Viipurin tien. Siitä pohjoiseen olivat seuraavat tukikohdat ”Kaari”, ”Kärsä”, ”Honka”, ”Lehti”, ”Rumpu”, ”Nipukka” ja ”Linja”, johon päättyi JR 1:n lohko. Kun yksi Pataljoona oli aina reservissä, oli nyt vuorossa III eli Paavon Pataljoona.

Asemien kunnostustyöt jatkuivat täydellä vauhdilla. Kaivettiin yhteyshautoja, taaempana asemia ja panssariesteleikkauksia. Syksyyn mennessä olisi kaikki saatava kuntoon. Siinä oli tavoite , päämäärä.

Oli tultu jo kesäkuun puolelle. 6.6. kuultiin radiosta tiedot liittoutuneiden maihinnoususta Ranskan rannikolle ja suurtaistelujen alkamisesta siellä. Mutta itärintamalla oli vielä hiljaista.

Tähystyshavainnot kertoivat kuitenkin liikenteen kasvaneen Leningradista rintamalinjoja kohti; moottorien surina ja telaketjujen kalina siirtyi aivan etumaastoon ; vartiomiehet totesivat suomalaisten asemia tähyileviä upseereita liikkuvan yksitellen ja ryhmissä vihollisen taisteluhaudoissa ja niiden takana olevilla kukkuloilla; tykistö ja kranaatinheittimet ampuivat tulisuunnitelmien tarkistusammuntaa ja uusia tähystyslavoja ilmestyi sähköpylväisiin.

Kaikista havainnoista ilmoitettiin viipymättä ylöspäin pataljoonaa ja rykmenttiin, sillä kaikki merkit viittasivat siihen, että suuri yleishyökkäys olisi tulossa. Pataljoonat saivat toiminta käskynsä, tykistön ja kranaatinheitinten uudet sulut vahvistettiin, samoin pst-tykkien ja rykmentin tykkien osuus niissä, jotta saataisiin tuliverho mahdollisimman leveälle alalle asemien suuntaan. Kaikille taaempana oleville ksiköille annettiin myös toimintasuunnitelma ja vielä saman iltana 8.6. oli koko Valkeasaaren lohko valmis toimimaan käskyn mukaan. Kesäkuun 9:n päivän vastainen yö oli luonnottoman hiljainen, ei kuulunut telaketjujen kolinaa eikä moottorien surinaa, ei kaivettu taisteluhautoja, kaikki tuntui vain odottava.

2. VALKEASAAREN SUURHYÖKKÄYS

PERJANTAI 9.6.1944

Kun hyökkäys alkoi 9.kesäkuuta aamulla, se oli ennen näkemätön ja kokematon. Kenttätykistö, Kronstadin kiinteät patterit, laivastontykistö ja lentokoneet: maa- taistelukoneet ja pommittajat kaikki nämä tulittivat aaltoina yllättyneitä joukkoja. Sotahistorioitsijat ovat todenneet, että Valkeasaaressa oli suurempi tulivoima kuin Stalingradissa ja Berliinissä.

Yhdeksännen päivän aamuna miehet valmistautuivat aamusaikalle, kun ensimmäiset uhkaavat äänet kuuluivat yhä lähempää. Pommikoneet olivat heti asemien päällä, ja uusia koneita näkyi katkeamattomana virtana seuraavan perässä. Silmä erotti kärjessä lentäneiden koneiden pommiluukkujen aukeavan oudosti kurahtaen, suhina kävi yhä voimakkaammaksi ja sitten pommiräjähdykset täyttivät taukoamattomana jyminänä tienoon. Maa tuntui keinuvan alla, pommit osuivat esteisiin, hautoihin, pesäkkeisiin ja yhä uudet pommittaja-aallot lensivät linjojen yli. Koneet lensivät aluksi muodostelmissa, joihin kuului arviolta 30 konetta ja 40 maataistelu- konetta tai hävittäjää. Muodostelmat olivat yhä suurempia ja yhdellä kertaa voitiin laskea jo toistasataa konetta lentävän Valkeasaaren yllä. Tätä jatkui n. tunnin ajan ja pommitus kohdistui koko alueeseen: etulinjaan, reservin sijoituspaikkoihin, esikuntiin ja huoltoon.

Kun ilmapommitus alkoi osoittaa laantumisen merkkejä kellon lähetessä seitsemää, tuntui kuin itäinen taivaanranta olisi revennyt ja tykistön rumputuli peitti Valkeasaaren alueen. Oli mahdotonta erottaa yksityisiä räjähdyksiä, vain valtava yhtenäinen pauhu täytti ilman. Jälleen uusi keskitysryöppy pyyhki lakeuden yli, jonka yllä leijui koko ajan hietapilvi tehden tähystyksen ja tähtäyksen mahdottomaksi.

Käsiaseiden vaimea rapina paljasti pian, että kolmas aalto ihmismassan hyökkäys työntyi kohti asemia. Joukkueen kokoinen vihollisosasto yritti vallata Siipitukikohdan ja pääsikin sen edustalle. Puolta tuntia myöhemmin sukelsi hietapilvestä saman suuruinen iskuosasto. Se eteni syöksyen esteille saakka, josta se käsiasein ja suurin tappioin karkotettiin. Mutta yhä uusia hyökkäysaaltoja työntyi kohti asemia sortuen kuitenkin jo edetessään tykistön keskitykseen ja kranaatinheittimien tuleen. Harvat läpi päässeet sortuivat esteillä käsiaseiden tulitukseen.

Taisteluhaudat sortuivat , pölypilvet sakenivat ja käsiaseet kitkaantuivat toinen toisensa jälkeen käyttökelvottomiksi hiekkajyvästen tunkeutuessa liikkuvien osien väliin. Moni tukikohta oli eristettynä. haavoittuneiden poiskuljetus oli mahdotonta päiväsaikaan. Kärki-tukikohdan miehitys oli kärsinyt tuntuvia tappioita, vain puolet joukkueesta oli taistelukykyisiä. Mutta ensimmäinen hyökkäys oli torjuttu ja se oli pääasia, toteaa Erkkilä. Tykistötuli laantui ja viipymättä alettiin korjata vaurioita. Rikkoutuneen konekiväärin paikalle saatiin uusia ja Kärki sai lisää miehiä reservinä olevasta 1. Komppaniasta.

Mutta klo 9 jälkeen tykistötuli voimistui ja itäiseltä taivaalta lensi sadan lentokoneen muodostelma kohti asemia. Maa keinui jälleen puolustajien alla ja hiekkapilvet nousivat etumaaston ylle. Hyökkäys sortui kuitenkin siinä vaiheessa jälleen oman tykistön ja krh: n sulkutuleen ja niin hyökkääjät vetäytyivät takaisin.

Klo 16.45 alkoi ruudin ja teräksen helvetti jälleen ja vielä hirvittävämpänä kuin aamulla. Pommit iskivät ensin pesäkkeisiin, korsuihin, taisteluhautoihin, heitin asemiin ja takamaastoon. Torjuntaverkko harveni harvenemistaan. Konekivääripesäke toisensa jälkeen vaikeni täysosumasta ja jätteitten lennellessä riekaleina ympäristöön. Avunpyynnöt ja vaikerrus kuuluivat aina välillä, mutta haavoittuneita oli vaikea kuljettaa päiväsaikaan turvaan ennen yön hämärtymistä. Mutta asemat pitivät yhä; vielä toimi joku konepistooli ja hyökkääjä lyötiin takaisin.

Kun keskitystä oli jatkunut parikymmentä minuuttia, pölypilven seasta erottui 7 panssarivaunua, jotka hyökkäsivät Siipeä ja Vinkkeliä kohti jalkaväen seuraamina.

Osa vaunuista ajoi pitkin Pohjatukikohtaan johtavaa syvännettä, mutta siellä oli vielä miehiä asemissa. Korp. Eskolan pst-.kivääri tuhoaa vaunuista kaksi ja saman kohtalon saavat ne kolme, jotka kääntyivät pohjoislohkolle, jossa alik. Sallinen ja

stm. Hämäläinen ne ampuvat. Yksi vaunuista jäi liikuntakyvyttömänä paikoilleen

saatuaan osuman Suu-tukikohdassa olleesta pst.tykistä.

Pohjoislohkolla hyökkäys saatiin torjutuksi, mutta Välissä ja Reunassa vihollinen pääsi pureutumaan asemiin. Haudoista oli jäljellä vain lyhyitä pätkiä, joissa miehet sitkeästi pitivät puoliaan, vaikka johtaminen oli käynyt mahdottomaksi, sillä suurin osa upseereista oli kaatunut tai haavoittunut.

Tilanteesta oli vaikea saada yleiskuvaa, sillä pölypilvi esti näkyvyyden ja sai eristetyt miehet tuntemaan yhä kasvavaa yksinäisyyttä ja avuttomuutta. Siitä huolimatta tehtiin vastaiskuja, kun saatiin reservijoukkoja avuksi ja jonkinlainen selvyys tilanteeseen.

Ensimmäisen vastahyökkäyksen pysähdyttyä tehtiin vielä uusi yritys klo 22.30. Mutta se ei kaikilta osin onnistunut ja joka suunnalta vihollisen ympäröimän osaston voimat eivät enää riittäneet takaisin vallatun alueen hallussapitämiseen. Kun vielä yhteydet taakse katkesivat, osaston oli vetäydyttävä takaisin lähtöasemiin.

Vihollisen kranaattisade jatkui kaiken aikaa, mutta oman tykistömme ammusvarastot alkoivat ehtyä. Vyörytykseen ei saatu enää tukea. Niin tunnit kuluivat. Keskiyön hetki sivuutettiin ja jonkin aikaa oli hiljaista. Silloin aseita puhdistettiin ammustäydennystä saatiin ja kaivauduttiin väliaikaiseen puolustukseen.

Ensimmäinen suurhyökkäyksen päivä oli ohi. Tämä on Erkki Erkkilän kuvaus sen päivän tapahtumista Valkeasaaren lohkolla, jota puolustivat I/JR1 ja II/JR 1. III/JR oli reservissä Öljymäellä.

PERJANTAIN JA LAUANTAIN VASTAINEN YÖ 9.-10.1944

I Pataljoonan komentaja H. Andersson ilmoitti yöllä rykmentin esikuntaan, että hänellä on jäljellä vain yksi kolmasosa miehistä. Hän pyysi saada vaihtaa vajaalukuisen ja epäjärjestykseen joutuneen Pataljoonansa taakse sekä pyysi reservi- joukkoja avuksi. Mutta Viljasen yrittäessä soittaa Armeijakuntaan hänelle vastattiin, ettei Armeijakunnan esikuntaa voi häiritä yöllä.

Viljasen toinenkin yritys pelastaa tilannetta kariutui. Hän lähetti miehen kuorma-autolla Perkjärven varikolle hakemaan ammustäydennystä, Mutta hakijan matka katkesi divisioonan toimintarajalla siihen, ettei miehellä ollut ajolupaa.

Viljanen sai kuitenkin divisioonan esikunnasta klo 1.30 käskyn puhdistaa hyökkääjät menetetyltä alueelta. Vastahyökkäystä yritettiin viimeisen kerran 2.50

Tarkoitus oli vallata ns. Mottorin mutka ja tässä iskussa oli mukana luutnantti Olli Kivisen joukkue majuri Tammiston III Pataljoonasta. (Paavon joukkue) Mutta yritys ei enää onnistunut, vaan kanjoni jäi hyökkääjien haltuun.

Yöllä saatiin kuitenkin ruokaa. Mutta Mottori ja Suomenlahden rannalla ollut Sormenkärki-tukikohta olivat nyt vihollisen hallussa. Suurin osa raskaasta kalustosta oli menetetty, taisteluhaudat olivat romahtaneet ja tulen- paikoista ei ollut enää mitään jäljellä. Ampumatarvikkeet olivat vähissä, viimeisetkin reservit oli sidottu etulinjaan eikä apuvoimia luvattu yön aikana

LAUANTAI 10.6.

Klo 5 alkoi vihollisen tulivalmistelu: 3000 tykkiä ja kranaatinheitintä ampui keskeytyksettä 2tuntia 20 minuuttia Maa myrskysi, kranaattivyöry liikkui viiden kilometrin pituisena laineena etulinjasta selustan ja takaisin. Maasta nousi kymmeniin metreihin kohoava kaikkialla vellova savuhiekka. Oli pysyvä hämärä.

Etulinjan viimeisetkin esteet, korsut ja taisteluhaudat sortuivat. Räjähdysaalloissa kuuroutuneita miehiä hautautui elävinä ja kuolleina. Tykistön tulivalmistelua seurasi puolituntia kestävä ilmahyökkäys 170 pommi- ja maataistelukoneen voimalla.

Klo 7 lähti liikkeelle venäläisten iskuporras. Panssarit tulivat kolmessa avorivissä 50 m:n välein. Jalkaväki liikkui niiden suojaa etsien humalassa huutaen uraata.. Painopiste oli Kivitien pohjoispuolella. Venäläiset työntyivät Kärsä- ja Honka tuki-kohtien välistä Kivitien pohjoispuolitse puolustusasemaan. Tukikohdat Lehto ja Kaari menetettiin. Vajaassa puolessa tunnissa hyökkääjä oli saanut kilometrin levyisellä otteella kiinni II Pataljoonan oikean siiven ja keskustan tulikohdista

Yhteys I Pataljoonaan katkesi 7.30 ja II Pataljoona ilmoitti vihollisen olevan asemissa. Klo 8 pataljoonan komentaja ilmoitti vetäytyvänsä.

II Pataljoonan komentopaikka oli Pastorinjoella n. kilometrin päässä etulinjasta. Panssarit murtautuivat tukikohdan läpi yhdeksän maissa. Pataljoona vetäytyi hajanaisesti Suontaan ja sähkölinjan kautta Mainilaan ja Mustapohjaan. Jälkijoukot ohittivat Suontaan klo 8.30. Samassa hyökkääjä oli jo Suontaan tykkipatterin asemissa. Hyökkääjän kärki jatkoi etenemistään Pastorinjoelta kohti Öljymäkeä, Rykmentin komentopaikkaa.

Ensimmäisen aallon panssarien jatkaessa matkaansa syvällä suomalaisten selustassa toinen aalto lähti liikkeelle klo 7.45. Kun panssarit pääsivät kivitielle, niiden eteneminen nopeutui. Tien miinoittaminen oli jäänyt kesken. Miinat olivat tienvarsilla, mutta niitä ei oltu ehditty asettaa paikoilleen.

Kivitien suunnassa olleet 7. (Paavon) ja 6. komppania irtautuivat asemistaan välttääkseen saarrostuksen. Suomalaiset perääntyivät venäläisten seassa. Kun he eivät ampuneet eivät venäläisetkään ja niin mentiin pohjoista kohti. Hajaantuneet joukot harhailivat , miehistä muodostettiin erikoisia ryhmiä perääntymisen jatkuessa. Rajajoessa oli monin paikoin vettä leukaan asti ja joitakin sillantapaisia lankkusiltoja oli siellä täällä, mutta yli vain piti päästä.

Kivitien eteläpuolella I Pataljoonan puolustus pirstoutui. Asemat hajosivat, esteet ja ampumatarvikkeet tuhoutuivat. Yhteyden pito lähimpään taisteluosastoon kävi mahdottomaksi, käskyt eivät kulkeneet, suurin osa päällystöstä oli kaatunut tai haavoittunut. Tilanteesta oli seurauksena , että joukot alkoivat paeta.

Mannerheim sai ennen klo 9 lauantaiaamuna 10.6. tiedon läpimurrosta ja hän käski Itä-Karjalassa olleen 4. divisioonan ja 3. prikaatin sekä Ahvenanmaalla olleen Jääkäripataljoonan siirtymään Kannakselle, ilmavoimia vahvistettiin ja IV armeijakunnan käskettiin suunnitella vastahyökkäystä.

JR 1:n tappiot 9.-10.6. 1944 olivat 108 kaatunutta, 271 haavoittunutta ja kadonneita 446 joista arvioitiin kaatuneiksi 300 ja n. 50 jäi vangiksi.

3. VETÄYTYMINEN TAISTELLEN JA MARSSIEN KIVISILTAAN

JR 1 ryhdyttiin kokoamaan lauantai-iltana Lintulassa ja se majoitettiin Polviselän maastoon. Telttoja ei ollut, nuotioilla tiheässä kuusikossa istui puhumattomia miehiä.

Varhain seuraavan aamuna oltiin jo marssilla pohjoista kohti pitkin Kivennavan harjanteita kulkevaa teitä. Kuukauttakaan ei ollut kulunut siitä, kun marssittiin toiseen suuntaan samoja teitä Valkeasaareen. Parijonot kulkivat tein vieriä ja kääntyivät länteen Tavoitteena oli Onkamojärven maasto. Pitkiä eivät rivistöt olleet, sillä komppaniat olivat huvenneet. Monta oli jäänyt matkasta ja toveri etsi turhaan tuttuja kasvoja.

III Pataljoonan päällikkö majuri Veikko Tammisto oli kaatunut /kadonnut ja hänen paikalleen tuli majuri Pekkarinen. Hän oli ollut talvella muutaman kuukauden Pataljoonan komentajana ja oli siten tuttu mies.

Marssi jatkui ja taakse jäi Kivennavan kirkonristi. Keskipäivän aikaan levähdettiin

Illan hämärtyessä oli ostettava reppu jälleen hartioille ja nyt oli matkan päämäärä Uudellakirkolla, jossa JR oli määrätty majoittumaan Kirkkojärvi - Halolanjärvi- kannakselle. Lyhyet levähdykset helpottavat marssijoita, mutta valvotut yöt tahtovat painaa silmäluomia kiinni ja jalat hiertyvät verille. Mutta tietä riittää. Se laskeutuu alas Kanneljärven rantaan, nousee ylös Kirkonmäelle ja jatkuu rautatien yli kohti länttä.

Komppaniat olivat marssineet toista vuorokautta ja yli kuusikymmentä km oli matkaa takana päin. Kun saavuttiin Maantiejärven maastoon kääntyivät komppaniat toinen toisensa jälkeen tieltä metsään ja leiriytyivät. Keskiyöhön mennessä olivat kaikki Pataljoonat ja erillisyksiköt saapuneet leiriytymisalueelle. Pian olivat teltat pystyssä ja vain vartiomies kuuli äänet, jotka etelästä kantautuivat ja kertoivat suurtaistelun yhä jatkuvan.

Nyt haluttiin saada yksikkö mahdollisimman pian jälleen taistelukuntoiseksi. Upseeri- ja miehistötappiot eivät olleet käden käänteessä korvattavissa. Moni yksikkö oli kahden vuorokauden aikana menettänyt parhaimmat taistelijansa ja vaikka täydennystä saataisiinkin, ei kuitenkaan tarpeeksi ja niin ote ei ollut enää entinen. Raskas kalusto oli jäänyt melkein kokonaisuudessaan Valkeasaareen; se oli taistelun kuluessa ruhjoutunut käyttökelvottomaksi. Henkilökohtaiset varusteet olivat myös puutteelliset. Vaatteet olivat likaantuneet ja repeilleet tykistötulen ja pommitusten mylläkässä.

Ensimmäiset varuskuormat ja asetäydennystä saatiin ennen pitkää menetettyjen tilalle.

Puna-armeijan10.6..1944saavuttamaa läpimurtoa ei oltu tällä välin saatu rajoitetuksi. Yhä uusia alueita joutui vihollisen haltuun. Pitkän aikaa ei jäänyt Rykmentin täydentämiseen ja huoltamiseen. Kolmisenkymmentä panssarivaunua oli murtautunut läpi VT-linjan Vammeljärven eteläpäässä Lempiälän maastossa. JR 1 hälytettiin ja I/JR 1 sai taistelutehtävän: 14.6. oli marssittava Maantiejärveltä maastoon takaisin. 15.6. aamulla oli pataljoona jo asettunut puolustukseen Vammeljokilinjalle linjalle. Rykmentin II ja III Pataljoona marssivat Vammeljärven, Rieskjärven ja Halolanjärven kannakselle ns. Järvikannakselle. Sääkään ei suosinut sotureita, vaan kaiken aikaa satoi, kun osastot suuntasivat uudelle lohkolle.

Komppanian vahvuinen vihollisosasto eteni välittömästi päätien suunnassa, mutta syöksyi suoraan konekiväärien suihkuihin. Toiminta vilkastui pitkin linjaa, oikealla II/JR 1 lohkolla saatiin tulikosketus klo 19. Venäläiset yrittivät hyökkäystä, joka kuitenkin torjuttiin. Sateinen yö antoi muutamia tunteja lepoon ilman toimintaa, mutta vastakkaiselta puolelta kuului ääniä, jotka kertoivat lisää joukkoja olevan tulossa kaiken aikaa. Tien suunnasta kuului jo telaketjujen kolinaa illan hämärtyessä Klim-panssarivaunujen jyhkeitä hahmoja sukelsi näköpiiriin. Vaunuja tuli kaiken aikaa lisää. Etumainen ajoi miinaan ja syttyi palamaan, seuraavan ampui Pst-tykki. Mutta niitä tuli isää ja lisää; tien suunnassa niitä oli jo toistakymmentä

Kolme vaunua yritti kiertää vasemmalle 8. Komppanian lohkolle, mutta juuttuivat suohon. 7. Komppanian (Paavo) edessä oli neljä vaunua, ne ajoivat kiviesteelle

ja ampuivat siitä suomalaisten asemia tykeillä n. parinsadan metrin päästä.. Lisää Klimejä tuli metsän reunaan ja niiden turvin yritti vihollinen hyökkäillä joukkueen vahvuisin voimin pitkin lohkoa. Joka kohdassa ne lyötiin kuitenkin takaisin. Komppanian vahvuinen vihollisosasto oli päässyt 10.Komppanian selustaan. Heidät saatiin kuitenkin työnnettyä yhä ahtaammalle mäkeen, rengas kiristyi ja kun taistelu lopulta hiljenee, on kentällä satakunta kaatunutta vihollista

Rykmentin elintila kuroutui kuitenkin kaiken aikaa pienemmäksi ja pienemmäksi, mutta kaikki hyökkäykset torjuttiin. Iltapäivällä aloitti vihollinen yllättäen rajun keskityksen tien suuntaan III Pataljoonan lohkolle. Tuliryöppy toisensa jälkeen iski asemiin. Tilanne kehittyi niin vakavaksi, että rykmentin komentaja antoi käskyn ensin II Pataljoonalle vetäytyä suunnitelman mukaan. Vähän sen jälkeen alkoi koko lohkon irtautuminen ja peräytyminen Kaukjärven, Halilanjärven kannakselle, joka oli määrätty seuraavaksi puolustusasemaksi. Iltahämärissä saapui Pekkarisen (Paavon) pataljoona, joka oli kaiken aikaa taistellut vetäytyessään; se leiriytyi Anterolan kylän pohjoispuoliseen metsikköön.

Ensimmäisen Pataljoonan 1. ja 3. ja 4. Komppania eivät enää päässeet suoraan kokoontumispaikalle, vaan niiden oli jatkettava perääntymistä koko ajan kiivaasti taistellen Perkjärven suuntaan, josta ne vasta 17.6.44 pääsivät Kaukjärven-Sommeen tielle ja kokoontuivat kylän eteläiseen laitaan.

18.6.44 rykmentti sai vetäytymiskäskyn. Komppanioiden parhaillaan irtautuessa syöksyi Kallion kylän talojen takaa kuusi panssaria kannet täynnä sotilaita kuorma-autojen seuraamina ja ne ajoivat asemiemme kautta pohjoiseen johtavaa tietä.

Kun panssaritorjunta-aseet puuttuivat täydellisesti, ammuttiin vain kansilla istuvat sotilaat, mutta vyöry jatkui vastustamattomasti pitkin tietä rykmentin peräkkäisten viivytyslinjojen läpi. Rykmentti ei enää voinut perääntyä tietä pitkin vaan sen täytyi vetäytyä metsien kautta. Kuormaston hädin tuskin pelastuessa Työppölän ja Summan kylien suuntaan.

Seuraavat päivät olivat yhtämittaista marssia. Kilometrimäärät suota ja kymmeniä kilometrejä maantietä, yöpyminen Metsäkylässä, seuraavana iltana Satulakankaalla, jossa levättiin yön aika ja sitten taas eteenpäin marssien kierrettiin Viipuri;

Lavolan kylässä päästiin Suomenveden pohjan yli ponttoonisiltaa pitkin. Siellä pataljoonat kääntyivät omille alueilleen ja mielissä kangasteli muutaman vuoro- kauden lepo, mutta toisin kävi. Vihollinen oli vallannut Viipurin ja pyrki saamaan hyökkäystä aikaan kohti länttä.

I/JR 1 siirrettiin kuorma-autoilla Kivisillan maastoon sulkemaan vihollisen ylitysyritykset. ER.P.20 tuli tien itäpuolelle ja niin oltiin valmiina torjumaan 22.6.44 vihollisen tykistökeskityksen jälkeen aloittama hyökkäys, ja jo rantaan pureutuneet vihollissotilaat saatiin heitetyksi takaisin ja enemmät yritykset raukenivat siihen.

Pian rykmentti siirrettiin Hovinmaalle ja edessä oli rykmentin komentajan vaihdos,

Everstiluutnantti Tauno Viljanen siirtyi toisiin tehtäviin ja hänen paikalleen astui everstiluutnantti K. Lyly. Hänen johdollaan JR1 otti vastaan asemat Viipurinlahdella. 30.6.44.

Rykmentin komentaja myös vaihtui. Jussi Sihvon paikalle tuli eversti Kai Savonjousi. Neuvostoliiton 59. armeija pyrki valtaamaan sillanpääaseman Viipurinlahden länsi puolelta kahden divisioonan ylikuljetusta varten. Ne torjuttiin muualla kovien taistelujen jälkeen. Lammassaareen venäläiset pääsivät pureutumaan.122. saksalainen divisioona otti nyt rintamavastuun ja vapautti 10.divisioonan ja ratsuväkiprikaatin reserviksi. Neuvostojoukot yrittivät vielä 9.7. maihinnousua mutta saksalaiset löivät ne kaikkialla takaisin.

4. AIMO MARTIKAISEN JA PAAVON KERTOMAA

Murtuman tapahduttua osa joukosta lähti Aleksandrovskan kirkon takana olevan suon yli Öljymäkeä kohti. Tällä matkalla luutn. O. Kivinen menetti saappaansa ja joutui sukkasillaan perääntymään piikkilankalinjojen yli.

Aimo ja Paavo sekä heidän ryhmänsä lähti perääntymään kivitien yli, missä tankit jo pyyhkivät tykeillään. Tavoitteena oli komppanian komentopaikka Öljymäellä; siellä olivat myös pataljoonan ja rykmentin komentopaikat.

Siellä he näkivät viimeisen kerran majuri V. Tammiston, joka lähti pastorin ja toisen upseerin kanssa tiedustelemaan II pataljoonan alueelle Ami huusi heidän peräänsä: ”Älkää menkö sinne, siellä ovat jo ryssät menneet läpi.” Mutta herrat eivät uskoneet. Ja ajoivat surman suuhun. Majuri Tammisto kaatui, mutta pastori ja toinen upseeri pääsivät palaamaan omien puolelle.

Näytti siltä, että Paavon sekalainen ryhmä joutuisi mottiin. Heidän täytyi vain irtautua asemista ja lähteä kohti Koti-Suomea. Ensin oli tavoitteena Mainilan mäki.

Öljymäellä joukko tapasi everstiluutnantti T. Viljasen, rykmentin komentajan, joka kertoi, ettei hän saa mitään yhteyksiä taakse päin joten hänen on itse mennä ottamaan selvää tilanteesta. Samalla hän määräsi paikalla olleen kapteeni Raasteen III Pataljoonan komentajaksi. Mutta Raaste oli haavoittunut käteen ja hänen piti mennä vertavuotavana sairasautoon. Ja niin Pataljoonalla ei ollut komentajaa eikä Komppanioiden päälliköistä ja ryhmän johtajistakaan ollut pitkään aikaan tietoa. Jos ei ollut joukolla johtajaa ei se saanut ammus- eikä ruokatäydennystä. Vaikea tilanne käydä taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan.

Paikalla oli suomalaisilta jääneitä tykkejä, jolla he olivat ampuneet suorasuun- tauksella putkesta katsoen vastaista kukkulaa. Tykit olivat jääneet, kun ei ollut kuljetuskalustoa ja niin Paavon porukka päätti tuhota ne, etteivät ne oli jääneet vihollisen haltuun.

Perääntyminen jatkui kohti Rajajokea, jonka he ylittivät kahlaten ja siltaa pitkin. Martikainen yritti räjäyttää Rajajoen siltaa. Vaikka panokset olivat valmiina, ei tuuma onnistunut. Jalkaväen miehet eivät olleet saaneet pioneeriopetusta.

Järvikannaksella. Vammeljärvi-Rieskjärvi-Halolanjärvi saatiin joukot sen verran kokoon, että voitiin ryhtyä puolustukseen. Siinä viivytettiin hyökkääjää päivä tai pari. Ryssä huusi uraata ja jalkaväki hyökkäsi tankkien tukemana humalikkaimmat tankkien päällä.

Paavon asemat olivat vastarinteessä naamioituna. Ryssät laskettiin mahdollisimman lähelle muutamaan metriin. Paavo ampui konepistoolilla ja Sulho Tikka latasi lippaita. Paavolla oli myös varapiippu saappaan varressa, kun toinen kuumeni, niin oli mahdollista vaihtaa uusi piippu. Mutta heillä ei ollut panssarintorjunta aseita. Tilanne oli äärimmäisen jännittävä, kun tankit ja joukot piti laskea kylmäverisesti mahdollisimman lähelle. Ensin tyhjennettiin tankkien päällä olleet miehet ja sitten sivulla tulleita miehiä niin paljon kuin suinkin ehdittiin.

Tankit pysähtyivät kaivettuihin esteisiin ja kun ne olivat niin lähellä, ne eivät voineet Ampua puolustajia tai paremmin yrittivät, mutta ammukset lensivät miesten ylitse. Silloin ylikers. Nissinen joutui pakokauhun valtaan ja oli lähtemässä pakosalle, koska peli näytti toivottomalle ja kohtalona näytti olevan tuho tankkien telaketjujen alla. Paavo sanoi silloin Nissiselle: ”Muista silloin meitä, kun olet lammen takana suojassa.” Jonkin ajan kuluttua Nissinen rauhoittuneena palasi takaisin ja liittyi puolijoukkueen johtajana taisteleviin aseveljiinsä.

Kun tankit eivät päässeet kaivannon yli, miehet ottivat läheisestä pinosta ropsia ja tukkeja, että tankit voisivat ylittää kaivannon. Mutta silloin oli jo oma tykistö saanut ilmoituksen ja ampui tarkasti ropsi- ja tukkipinoon. Siinä oli jo omillakin joukoilla sirpalevaara.

Kun ilta alkoi hämärtää, ryssä perääntyi vastakkaiselle kukkulalle ja johtajatankki antoi merkkejä lipuille. Mutta Paavolla oli vielä ammuksia jäljellä eikä hän muuta voinut konepistoolillaan, vaan ampui merkkiä näyttävän käden poikki ja niin merkin anto jäi.

Tankkeja oli 10-12 vaunua. Siinä oli tarpeeksi ryhmälle, jolla ei ollut ainuttakaan panssarintorjunta aseistusta, vain konepistooleja, pikakiväärejä ja yksittäin laukeavia.

Kun tankit ampuivat suorasuuntauksella niin silloin aseveli Iiskola haavoittui pahasti sirpaleesta selkään niin, että veri vuosi ja turski hengityksen tahdissa. Iiskola pyysi että Paavo antaisi hänelle aseen, että hän voisi lopettaa itsensä. Mutta aseveli sanoi, kun yhdessä on tultu niin yhdessä myös lähdetään. Paavo otti Iiskolan selkäänsä ja loikkasi yli rinteen ja harjanteen yli mentiin mukkelismakkelia vastakkaiselle puolelle. Tankit näkivät nämä kaverit ja ampuivat perään tykeillään. Mutta tykkiä oli vaikea suunnata niin pieneen maaliin ja iltahämärä vielä sotki tähtäystä. Ilmanpaine löi pakenijoita vastaan, mutta vaara vältettiin.

Lääkintämies Aimo Martikainen ohjasi Paavon ja Iiskolan joukkosidontapaikalle, mutta tämä kuoli siellä. Aimo Martikainen pitää tätä Paavon toimintaa urotyönä, joka pelasti Amin hengen, sillä hän pienenä miehenä ei olisi jaksanut viedä Iiskolaa JSP:lle.

Perääntymiskäsky annettiin JR 1:n miehille ja vastuun tuli ottamaan Sininen Divisioona. Kokoontuminen oli määrätty Kivennavan kirkolle kirkon mäen suojaan. Toiset harhailivat Halilan kautta, toiset yrittivät suoraan. Joukot olivat todella sekaisin: ei johtajia, ei vastuunkantajia, oman vaistonsa turvin vain yritettiin säilyä hengissä.

Kivennavan kirkolla saatiin sitten ruokaa. Ja se kyllä maistui. Lepohetki oli myös tarpeen. Teltoissa asuttiin ja koottiin irrallaan harhailevia sotilaita omaan yksikköönsä.

Kivennavalta JR 1 marssi Viipurin kiertäen Säiniölle. Siellä täydennettiin aseita ja ammuksia ja saatiin myös puhtaita vaatteita. Paavokin sai vaihdettua verisen pusakkansa, joka oli tahrautunut , kun hän kantoi haavoittunutta Iiskolaa JSP:lle..

VIIII VIIPURINLAHTI 1.– 10.7.1944

Leningradin rintaman komentaja kenraali Govorov päätti suorittaa maihin nousun Viipurinlahden aarille ja sen jälkeen mantereelle Kannasta puolustavien suomalaisten selustaan, koska 21. Armeija ja 23. Armeija eivät pystyneet kesäkuun aikana täyttämään niille asetettuja tehtäviä eli saavuttamaan Viipuri-Lappeenranta-Imatra linjaa.

Operaatioon määrättiin 59. Armeija ja sille alistettiin 48. Armeijakunta ( 80. , 124. ja 224. Divisioona). Lisäksi hyökkäykseen osallistuivat Itämeren laivasto ja 13. ilmaarmeija.

Suomalaisista oli vastassa V armeijakunta. Siihen kuuluivat Itä-Suomen rannikko- patterit torjuntakomppanioineen. Lisäksi tuli Ratsuväkiprikaati ja reservinä10. divisioona, joka oli ollut uudelleen järjestettävänä.

V:n armeijakunnan alaisuuteen tulivat 17. divisioona ja 3. prikaati Viipurin luoteis- puolelle. Ylipäällikön reserviksi keskitettiin Säkkijärvelle saksalainen 122. Divisioona Ribbentrop- sopimuksen mukaan 10.7., mutta taistelut olivat silloin jo ohi.

Taistelut alkoivat 1.7. Voimakkaat tykistövalmistelut ja ilmapommitukset edelsivät hyökkäystä. Säästämättä käytettiin sekä materiaalia, ammuksia ja miehiä.

Ensimmäisen päivän hyökkäykset torjuttiin Mutta kovasta vastustuksesta huolimatta

Neuvostojoukot nousivat maihin Suonionsaaressa, Ravansaaressa, Melansaaressa ja Teikarissa 4.7. Suonionsaari ja Ravansaari jäivät viholliselle, mutta Melansaaresta ja Teikarista venäläiset karkotettiin seuraavana aamuna.

Teikarista taisteltiin uudelleen 5.7. ja viholliset onnistuivat maihinnousussaan, jota edelsi laivaston, tykistön ja ilmavoimien tulivalmistelu. Suomalaiset puolustivat saarta viimeiseen asti niin, että viimeiset miehet tulivat uimalla mantereelle.

9.7. venäläiset tekivät maihinnousun mantereelle Viipurinlahden länsirannalle Melansaaren ja Turkinsaaren välille n. 10 km levyiselle rintamalle. He uudistivat hyökkäyksensä useaan otteeseen aamupäivän kuluessa. Rannikkoa puolusti tällä kohtaa saksalainen 122. divisioona. Venäläiset saivat maihin pieniä osastoja , jotka saksalaiset kuitenkin heittivät vastahyökkäyksellä takaisin mereen. Torjuntaan osallistui myös saksalainen ja suomalainen tykistö, joka upotti kymmeniä vihollisaluksia. Keskipäivällä taistelut taukosivat ja rintama jäi paikoilleen aselevon solmimiseen asti.

Aselepo solmittiin syyskuun alussa. Suomen eduskunta hyväksyi hallituksen rauhan suunnitelman 24.8. Neuvostoliitto ilmoitti ottavansa vastaan Suomen valtuuskunnan. Ja sitten 2.9. eduskunta hyväksyi rauhanehdot. klo 8 aamulla sotatoimet lakkasivat Suomen armeijan rintamaosuudella. Mutta vihollisen tulitoiminta jatkui vielä ensimmäisen aselepovuorokauden. Sen aikana ammuttiin Karjalan Kannaksella 7 000 eri kaliberista kranaattia. Kun tilanne oli rauhoittunut, komennettiin Paavo aliupseerikouluun ainoana komppaniastaan. Koulu oli Tyllijärven rannalla, oppilaat majoitettiin telttoihin. Kouluaika oli 2.10.-29.10.1944. Paavo sai hyvän todistuksen ja hänet oli jo määrätty reservinupseerikurssille. Mutta voittaja ryssä kielsi tämän joukon edelleen koulutuksen.

Paavo oli saanut Vapauden mitalin 2 lk 27.6. 1944 Vapauden mitalin 1. lk 5.10. 1944.

Paavo korotettiin korpraaliksi 2.9.1944, alikersantiksi 30.10.1944, kersantiksi 30.1. 1969.

JR 1oli majoitettuna Ravijoella. Sieltä rykmentti marssi vielä Mikkeliin ja kotiutettiin 14.11.1944.

IX KUINKAS TÄSSÄ NÄIN KÄVI

Lopuksi pientä pohdintaa siitä, kuinka tässä nyt pääsi näin käymään, miten Suomen voitokas armeija ja urhoolliset sotilaat joutuivat sellaiseen puristukseen, etteivät asemat kestäneet ja joukkojen oli peräännyttävä jotkut paremmassa järjestyksessä

jotkut jopa pakokauhuisena. Syitä oli monia ja ne alkoivat päämajasta ja jatkuivat sieltä armeijan eri portaitten kautta etulinjan rivimiehiin.

Ensinnäkin päämajassa oli selvästi toiveajattelua. Ylipäällikkö ei voinut uskoa, että

Neuvostoliitto hyökkäisi pohjolassa niin suurin voimin kuin sitten tapahtui. Hän piti järkevämpänä sitä, että neuvostojoukot ohjaantuvat Keski-Eurooppaan Berliiniin,

minne jo liittoutuneiden maihinnousu joukot suuntasivat kesäkuussa 1944.

Toiseksi päämajassa oli ristivetoa kenraalien ja everstienvälillä. Tiedotuspäällikkö

Paasonen olisi halunnut raportoida terävästi tiedustelun saamia tietoja ylipäällikölle, mutta Airo esteli, ettei vanhaa miestä saanut pelotella.

Sodan pitkittyessä päämaja oli jäänyt Talvisodan aikaiseen käytäntöön: asiat selviävät , kunhan vain komentajia vaihdetaan.

Suomalaiset eivät kouluttaneet joukkojaan. Armeijassa tehtiin vain puhdetöitä ja

Rakentelivat komeita korsuja, kanttiini – ja esikuntarakennuksia. Kun taas venäläiset joukot kehittyivät kovissa taisteluissa saksalaisia vastaan ja kehittivät

uutta taktiikka ja aseita, jota saatiin Amerikasta erittäin suuret määrät samoin kuin kaikkia muita sodassa tarvittavaa materiaalia.

Neuvostojoukot tekivät laajoja varustelu- ja valmennustöitä. Joukkoja siirrettiin Kannakselle Leningradin pohjoispuolelle ja toisia harjoitettiin juuri Suomeen tehtävää hyökkäystä varten kaupungin lounaispuolella. Tämä kyllä tiedettiin pää-

Majassa, mutta se tulkittiin vain Leningradin puolustuksen vahvistamiseksi.

Suomen puolellakin tehtiin linnoitustöitä kuten JR 1:kin oli niissä mukana, mutta ne aloitettiin liian myöhään eikä niitä saatu päätökseen..

Puolustus asemien puutteen huomasivat tarkastuskäynneillään kenr.luutn. Hägglund huhtikuussa ja eversti Nihtilä toukokuussa. Neuvostoliiton hyökkäystä pidettiin edelleen teoreettisena ja jos se tulisi, niin se alkaisi vasta myöhemmin kesällä tai syksyllä.

Joukkojen henkinen valmennus oli jätetty kokonaan. Sen sijaan venäläiset harjoittivat joukkojaan ja hioivat niitä yötä päivää.

Suomalaiset joukot tekivät puutarha –ja puhdetöitä , purnasivat ja olivat henkisesti väsyneitä. IV armeijakunnan komentaja kenr.luutn. T. Laatikainen antoi myös päivien kulua. Hän oli vastenmielisesti siirtynyt Itä-Karjalasta Kannaksen AK:n komentajaksi kevättalvella eikä hän jaksanut kiinnostua sen linnoittamisesta, aseitten parantamisesta ja joukkojen valmennuksesta. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Ja näin välinpitämättömyyden ketju eteni rintamalinjoille saakka.

Yleensä uskottiin puna-armeijan lopulliseen häviöön ja viitattiin kintaalla saksalaisten antamille tiedoille suurhyökkäystä edeltäneille tunnusmerkeille, joita olivat rynnäkköhautojen kaivaminen alle sadan metrin päähän puolustusasemista, raivauksien tekeminen uusien huoltoteiden rakentamiseksi, tiedustelun ja iskujoukko- toiminnan vilkastuminen ja radiohiljaisuus jo 10.5. lähtien.

Huolettomat suomalaiset päästivät 10 000 miestä kevättöihin viljelyslomalle, samoin sinne pääsivät monet traktorit ja hevoset, joita olisi kipeästi tarvittu siirtämään tykkejä suur hyökkäyksen alettua. Myös eräitä ikäluokkia kotiutettiin, ampumatarviketuotantoa supistettiin ja rintaman läheisyydessä asuvia karjalaisia ei evakuoitu.

10. Divisioonan rintama oli jaettu Valkeasaaren, Rajajoen ja Suomenlahden lohkoihin. Valkeasaari oli 4 km leveä ja sitä puolusti JR 1 ja komentajana oli ev.luutn. Tauno Viljanen. Rajajoen lohkosta vastasi ev.luutn. E. Juvan komennossa ollut JR 58. Suomenlahden rannassa oli rintamavastuussa kesäkuun 6. päivä Erillinen pataljoona 20.

Valkeasaaren maasto oli puolustajan painajainen. Alue oli laakea Leningradin päin hienoisesti nouseva ja siellä li helppo tähystää. Pohjavesi oli ylhäällä ja se hankaloitti linnoittamista. Maa oli hiekkaperäistä, jossa maahan tehdyt rakenteet luhistuivat helposti. Mutta panssareille se oli ihanteellinen maasto: tasainen ja kantava. Panssariesteet puutuivat kokonaan. Korsut antoivat suojaa vain säätä vastaan mutta eivät kestäneet tykistötulta ja lentopommitusta. Taisteluhaudat olivat puutteellisia, vain etulinjassa yhtenäinen hauta.

Panssarintorjuntatykkejä oli vain 18 ja niistäkin 12 ajanmukaista. Panssarinyrkkien ja – kauhujen jakelu, käytön neuvonta ja opettelu niillä ampumaan oli laiminlyöty. Ne oli saatu Saksasta jo maaliskuussa, mutta ne olivat hyvässä järjestyksessä varastoissa.

Karjalan Kannaksella oli keväällä 1944 6 Divisioonaa ja 2 prikaatia: 38 % kenttä- armeijasta ja 27 %. linnoitusjoukkoja oli koko vahvuudesta 32 %

Länsi-Kannaksella oli kenr.luut. T. Laatikaisen johdossa IV Armeijakunta, Siihen kuuluivat jo mainitut .10. ja 2. Divisioona.

Näitä joukkoja vastaan kenraali L. Govorov keskitti Leningradin rintamalle Suomenlahden rannikolta n. 20 km itään ulottuneelle alueelle 21. Armeija kenraali Gusevin komennossa. Armeijaan kuuluivat 97. ja 109. Armeijakunta sekä 30. Kaartin Armeijakunta. 20 kilometrin kaistalla oli 200 tykkiä rintamakilometriä kohti ja tuli-iskua tukivat laivasto ja ilmavoimat.